Ne kirotut välivuodet / Om att ta ett mellanår

Välivuosi, tuo kaikkien lukiotaan lopettelevien pahin painajainen. Niin, siis Suomessa. Meillä – koulutuksen luvatussa maassa – välivuodet nähdään lähes poikkeuksetta huonossa valossa, vaikka ei välttämättä pitäisi. Yhteiskunta odottaa ja olettaa meiltä nuorilta tietynlaista käyttäytymismallia ja protokollaa, jota kaikkien tulisi seurata orjallisesti. Ylioppilastutkinnon jälkeen tulisi jatkaa viipymättä yliopistoon tai ammattikorkeakouluun, jos joutuu välivuodelle, on epäonnistunut.

Allekirjoitan kyllä koulutuksen tärkeyden ja turhien välivuosien hyödyttömyyden. Turhilla tarkoitan lähinnä sellaista kotona lahnailun vuotta, jonka aikana ei tapahdu mitään merkittävää. Toisaalta, kuka meistä on oikeutettu määrittelemään milloin välivuosi on ollut onnistunut? Kuka meistä tietää, että sinä vuonna Alepan kassalla joku tajusi, ettei halua tehdä tätä lopunikäänsä ja sai uutta motivaatiota kouluun? Tai, että se vuosi auttoi toipumaan ylisuoritumisen aiheuttamasta uupumuksesta? Tai, että joku löysi elämänsä rakkauden interraililta? Tai, että joku sai arvokasta työkokemusta, kielitaitoa ja ystäviä ja koki ensimmäistä kertaa todella elävänsä eräällä Välimeren saarella?

Mellanår, en mardröm av alla gymnasiestudenter (i Finland). I landet av den bästa utbildning man ser mellanår (eller sabbatsår) som en förbannelse även det kanske borde inte vara så. Samhället antar att vi ungdomar går alla den samma stigen rakt från gymnasiet till universitet eller yrkehögskolan och om man måste ta ett sabbattsår har man misslyckades.

Jag ju anser att utbildningen är viktigt och att man borde inte ha meninglösa sabatssår. Med meninglösa jag menar sådant att man bara slöar hemma året runt och lär sig ingenting. Å andra sidan, vem av oss har rätt att sa om mellanåret har varit lyckad eller inte? Vem av oss vet om i denna året när man jobbade i affärens kassan att han fattade vad vill han studera och fick mer motivation för att läsa? Eller att det året hjälpte nån att hämta sig från mattighet? Eller att nån hittade kärlek i sitt liv från interrail? Eller att nån fått värdefulla arbetserarenhet, språkkunskap och vänner och fick att erfara att leva pä riktigt för den första gången i en ö i Medelhavet?

Lukion jälkeen hain muutamaankin eri kouluun, koska niinhän meitä on opetettu painostettu tekemään aina. Ja painostajilla tarkoitan tässä kohtaa tuota Suomen maassa yleisesti vallitsevaa ilmapiiriä ja orjallista mielipidettä opiskelun tärkeydestä. Ja ei, en kiellä etteikö opiskelu olisikin tärkeää, mutta mielestäni nuorten pitäisi saada ottaa oma aikansa opiskelupäätöksiin ja jokaisen kulkea omaa polkuaan. Mitä hyödyttää painostaa porukkaa kouluun mentaliteetilla "jatko-opintoihin niin nopeasti kuin mahdollista, väliäkö sillä, onko siihen valmis", saanen kysyä? Väittäisin, että massan mukana menevät, eivät omaa sydäntään kuuntelevat eivät saavuta yhtä hyviä oppimistuloksia ja mikä pahinta, välttämättä valmistu haluamaansa ammattiin. Tiedän muutamankin tapauksen, joissa valittu ala on liiallisen hätiköinnin takia osoittautunut vääräksi. Joten vaikka hain kouluun täysin tosissani ja uhrasin sen eteen koko kevään, oli kielteinen valintapäätös oikeastaan vain helpotus, sillä en ollut lainkaan varma olisiko kyseessä se, mitä haluan tulevaisuudessa todella tehdä. Ja myöhemminhän se selvisikin, että ei tosiaan olisi ollut.

Efter gymansiet jag sökte in till några olika skolor eftersom det är vad man måste göra efter gymnasiet. Jag tycker att även om utbildningen är viktigt, man borde få att ta sitt tid för att hitta vad studera. Vad gagnar det att tvinga ungdomar till skolan om dem är inte färdiga. Det är någonting Finlands beslutfattarna borde tänka på. Jag nämlingen antar att dem som inte lyssnar på sitt hjärtat, ska inte ens lyckas väldigt bra i sina studier. Så even om jag ju läste till inträdesprovet som en galen, var jag ganska lättad när jag fick att veta att jag inte nå till någon skolan eftersom jag var inte säkert om det var det vad jag på riktigt ville. Och senare fattade jag att det var ju inte heller. Nu hade jag också fått en möglighet att flytta utomlands!

Alkushokista päästyäni olin innoissani ja aloin suunnittelemaan muuttoa ulkomaille. Vaihtoehtoina olivat niin au pairin hommat, vapaaehtoistyöt kuin reppureissaaminenkin. Helpoinpana ratkaisuna valitsin ensimmäisen ja muutin pienelle saarelle keskelle Välimerta – Maltalle. Kouluton ja muutenkin aikatauluton elämä tuntui kummalliselta, mutta huomasin, kuinka nautin tuosta tauosta 12 vuoden opintoputken jälkeen täysin rinnoin.  Pian ymmärsin myös, etten haluaisi toimia loppuelämääni luokanopettajana, kuten olin hätäpäissäni yhteishaussa kaavaillut.

Au pairin hommat vaihtuivatkin puolen vuoden jälkeen asiakaspalveluhommiin yhdessä saaren lukuisista pelifirmoista. Muutin myös ensimmäistä kertaa omilleni ja nautin elämästäni tyhjästä repäisemäni uuden ystäväpiirin keskellä. Seuraava yhteishaku kolkutteli kuitenkin jo ovella, ja multa kyseltiinkin kovasti tulevan kevään hakukohteitani. Olin yrittänyt tätä kuumeisesti itsekin pohtia enemmän ja vähemmän koko vuoden, tulematta kuitenkaan hullua hurskaammaksi. Niinpä ilmoille pamahti vastaus "En hae mihinkään tänä vuonna". Perheeni on aina tukenut valinnoissani, eikä tämä aiheuttanut sen kummempaa ihmetystä, mutta tiedän, että valintaani arvosteltiin kyllä muissa piireissä. Itse en vain nähnyt syytä pakottautua hakemaan johonkin kouluun vain hakemisen ilosta, vaan päätin ottaa aikani ja miettiä mitä todella haluan.

Den lättaste väg till utomlands jag hittade snabbt var att flytta till Malta för att jobba som en au pair. Livet utan skolan, träningar och upptagen tidsplan känndes så bra men efter några månader fattade jag att au pair jobbet var inte tillräckligt utmanande och också att lärarutbildning var jag hade sökt skulle inte vara min grej. Så bytade jag au pair jobbet till kundsservicejobbet i en av öns många spelföretagar. Emellertid komde tiden att söka till skolan igen och man frågade mycket av mina planer. Jag hade ju provat att hitta vad skulle jag vilja studera men eftersom hade hittat inget specifik, beställde jag att ta andra mellanår. Min familjen har alltid varit helt okej med dessa beslut men jag ju vet att det finns människor i min omgivning eller längre som anmärkar mitt beslut. Jag bara förstår inte den idéen att söka in någonstans bara eftersom samhället utsätter att göra så.

Kuukaudet kuluivat ja tuli yhteishaun tulokset. Vaikken ollut hakenut mihinkään, olo oli hieman omituinen selaillessani Facebookia sen täyttyessä opiskelupaikoista iloitsevista kavereistani tuona päivänä. Mutta suotakoot se ilo heille, itsellänikin tuo päivä vielä koittakoot, mikäli niikseen tulee, ajattelin. Seuraavan vuoden aikana en katunut päätöstäni kertaakaan. Toinen välivuosi opetti entistä enemmän itsenäistymistä, kehitti kehnoa englannin-, ja ruotsinkielen taitojani sekä avasi silmiäni eläessäni erilaisessa kulttuurissa ja tavatessani monia erilaisia ihmisiä. Kai tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi kypsymiseksi.

Vuoden vaihteen jälkeen asiakaspalvelutyö sai jäädä aloittaessani uusissa, mielenkiintoisissa hommissa samassa firmassa. Uuden oppiminen oli jännittävää ja mielekästä ja nautin työstä enemmän kuin mistään työstäni aikaisemmin. Kevät kuitenkin lähti etenemään, mikä tarkoitti myös yhteishaun lähestyvän kuin hai laivaa. Vaikka tiesin, että haluaisin ja tulisin jatkamaan tässä työssä vielä vähintään vuoden, kolkutteli takaraivossani myös ajatus "pakosta" hakea kouluun. Tiesin, että työllä olisi vielä paljon annettavaa minulle, mutta toisaalta mielessäni pyöri myös ajatus, että olen myöhässä. Jos en nyt edes mene katsomaan pääsykoetta, olen auttamattomasti myöhässä, elämän koululainen, yhteiskunnan luuseri ja epäonnistuja. Vaikka tosiasiassa tiesin onnistuneeni lukion jälkeisten vuosin käyttämisessäni paremmin kuin moni muu.

Jag angrade mitt beslut inte alls. Den andra sabbatsår lärde mig mer självständighet, utvecklades mina dåliga engelskan och svenskan och öppnades mina ögor mycket mer. Efter ett år i kundsservice började i helt ny rollet i företaget och jag njuatade mitt jobbet mer än innan gång tidigare. Även om jag visste att jag vill stanna i denna jobbet åtminstone ett år, känndes jag att jag också måste söka in till skolan bara för att behaga människor i Finland. Det känndes att om söker inte till skolan nu, jag är helt och hållet försent, samhällets loser och misslyckad. Even om samtidigt jag visste att jag hade lyckades i mina val efter gymnasiet mycket bättre än många andra.

Niinpä tartuin pääsykoekirjaan lukien sitä suhteellisen rennolla otteella töiden ja treenien ohessa. Lukiessa iski epätoivo; tämähän on ihan hepreaa, kuinka voin koskaan päästä kouluun? Hyvin alkanut luku-urakka eteni kuitenkin suhteellisen hyvin siihen nähden, että tein täysipäiväistä työviikkoa, enkä ottanut sisäänpääsemisestä liikaa stressiä. Enhän edes halunnut päästä vielä kouluun. Sairaalaan jouduttuani kaiken muun innon myötä romahti myös into ja halu lukea. Totuushan on, että lasaretissa maatessani mulla ei olis muuta ollutkaan kuin aikaa, mutta kun tartuin kirjaan, ei keskittymisestä tullut mitään, vaan laskin jäljellä olevien sivujen määrää ja lopulta turhauduin niin, että kirja lensi seinään. Silloin päätin, että nyt tärkeintä tällä hetkellä on sekä fyysinen, että henkinen paraneminen.

Sain kuitenkin uutta intoa lukemiseen sairaalasta päästyäni ja aineistokin alkoi lopulta tuntua ihan mielenkiintoiselta. Päätin tsempata loppuajan ja katsoa mihin parhaani tekeminen kokeessa riittäisi. Vaan kuinka ollakaan, jollain ylemmillä voimilla oli sormensa pelissä elämän pelissäni tällä kertaa ja pian huomasin olevani jälleen sairaalassa. Pääsykoepäivänä makasin vuodepotilaana jalka paketissa, kanyyli suonessa ja mietin elämää. Kyseisessä tilanteessa kokeeseen meneminen olisi ollut täysin mahdotonta, joten päättelin, että ehkä näin oli tarkoitettu. Kolmas kirottu välivuosi varmistui, kuten olin ajatellutkin. Sanokoot yhteiskunta, kaverit tai tutun tutut mitä tahansa, näin on hyvä. Tiedän, että ehdin vielä opiskelemaan, mutta useimmat suomalaiset eivät tunnu ajattelevan samoin. On koko ajan kauhea kiire; ensin kouluun, sitten uraputkeen ja eläkepötköön. Itse haluan ainakin elää niin, että tunnen todella eläväni. Väitän myös, että oma elämän pelini tuolla Välimeren saarella on ollut perinjuurin opettavaisempaa kuin yksikään yliopistokurssi.

Så började att läsa till provet (ganska lättsamt men i alla fall). Nu hade jag redan hittat ämnet som intresserade mig. Boken var i alla fal jättesvårt att förstå och jag blev lite hopplös när jag läste det. 
Även om jag vill inte gå till skolan redan denna året, hur kan jag aldrig nå till skolan om jag fattar ingentin av boken (jag har alltid varit jättebra i skolan men intredesprov är jättesvåra i Finland). Sen hamnade jag till sjukhuset och tappade också den sista motivation att läsa. 

Efter visiten i sjukan fick jag lite ny iver att läsa och jag eventligen började att förstå boken. Men det var någon magi där när jag reste till Finland för provet och hittade migsjälv i sjukhuset igen. Provdagen komde men jag bara låg i sjukhus sänget utan att möglighet att delta i provet. Sen fattade att det var som det var menad. Den tredje sabbatsår börjar i hösten men säger samhället vad som helst, det gårs bra. Jag vet att jag ju har tid att studera även mästa av finskar tycker inte så. Man har så brottom hela tiden; först till skolan, sen till jobbet och sen till pension. Alla gör sina egna val men åtminstone jag vill leva som att jag kan får mig levande. Jag också påstor att mitt livet i den ön i Medelhavet har varit mer att ge än inga universitetkurs.