Sattui ja tapahtui Vietnamissa

Blogi on elänyt hiljaiselossa parisen vuotta, mutta mun elämä sen sijaan on ollut aikamoista vuoristorataa niin hyvässä kuin pahassa, ja asuinmaa on ehtinyt välissä vaihtumaan jo pariin kertaan. Ennen kuin kuitenkaan lähdetään puimaan noita parin vuoden kirjoittamatta jääneitä tuntemuksia, haluan (yleisön pyynnöstä) jakaa teille parhaita paloja eräältä elämäni parhaalta reissulta. Näin alkuun haluan ihan varoituksen sanana kertoa kaikille mielensäpahoittajille, että kyseessä on roimasti kärjistetyllä huumorilla höystetty setti, jonka tavoitteena on naurattaa, ei provosoida.

Tarinan ainekset jo itsessään ovat lupaavat: viisi Maltan suomalaista naikkosta päättää repäistä ja lähteä yhdessä reissuun. Tällä kertaa kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa Viron tai Sisilian viikonloppumatka, vaan suunnaksi päätetään ottaa Vietnam. Tarinan likaisimmat yksityiskohdat on syytä jättää sivuun, ja yleisen turvallisuuden nimissä on parempi myös kertoa tarina nimiä mainitsematta. Noniin, aloitetaan.

Kuvan aikaan viides virui vatsataudissa.

Suussahajoavat Imoduimit Helsinki-Vantaalta mukaan napattuamme ja sikeistä kymmenen tunnin yöunista koko matkan kirkuvan kakaran ja uppoavien bussien videoita katselevan naapurimme seurassa nautittuamme saavuimme kolmen hengen porukalla Namin makean auringon alle. Pian seuraamme liittyi myös Australian vahvistuksemme, lainkaan loukkaantumatta faktasta, että koko seurue teki kolmen tunnin pituiset oharit odotetulle jälleennäkemiselle. Myös viidennen matkalaisen lopulta liityttyä seuraan olivat katastrofin ainekset toki jo käsillä, mutta vasta siirryttyämme venäläisten turistien valloittamelle valloittavalle Phu Quocin saarelle räjähti homma käsiin toden teolla. Vaikka matkanjärjestäjäksi nimetty vastuuhenkilömme olikin toki hoitanut hotellivarauksen ajoissa, oli hotellimme harmillisesti ehtinyt täyttyä muista matkaajista. Hätä ei kuitenkaan ollut lainkaan pahan näköinen, sillä meidät luvattiin siirtää ystävällisesti toiseen hotelliin - vieläpä taksikyydillä. Persauksemme pienen vietnamilaisen perheauton penkeille levitettyämme ja kuskin lähdettyä kaasuttamaan iski todellisuus kuitenkin  pian vastaan - sekä meillä että kuskilla ei ollut harmainta aavistustakaan, missä tämä toinen hotelli suvaitsi sijaita. Ilmeisesti tehtävänjako ei ollut mennyt aivan kuskille asti. Kielimuuri meidän ja kuskin välillä oli pitkä kuin Meksiko-USA:n muuri - eli koko ajan kasvava - mutta näppäränä miehenä kuski keksi käyttää hyväkseen puhelimensa älyteknologiaa ja ojensi sen mikrofonia minua kohti. "Nerokasta!", ajattelin ollessani varma, että kyseessä on vanha kunnon Google Translate. Niinpä reippaana tyttönä kajautin ilmoille sujuvalla englannin kielellä "So we don't know where the hotel is". Odotin vietnamin käännöksen ilmestyvän ruudulle, kunnes huomasin, että kyseessä olikin Google Mapsin sanelupalvelu, joka oli juuri ottanut uuden kurssin kohti SoWeDontKnowWhereTheHotelIsiä. Mahtavaa! Niinpä matka jatkui kohti tuntematonta epätoivon kasvaessa, kunnes lopulta havaitsimme horisontissamme jotain tuttua: edessämme olevalla skootterilla körösteli menemään nimittäin mies, jolla oli varsin tutun näköinen valkoinen paita täynnä maaliläiskiä. Kyseessä oli tietenkin hotellin respa, jonka likaista kauluspaitaa olimme kaikki hetki sitten ihmetelleet."Follow that man" huusimme kuorossa taksikuskille, ja lopulta skootterimies johdatti taksin hotellille. Tästä opimme olemaan kyseenalaistamatta kenenkään poikkeavaa tyyliä, sillä tämän herran pyykkipäivän unohtuminen koitui lopulta onneksemme onnettomuudessa, tunnistustehtävän ollessa muuten ollut mahdoton.

Varsinaisen pahennuksen aiheuttaminen saarella alkoi kuitenkin vasta seuraavana päivänä päättäessämme lähteä aterioimaan kehutuille iltamarkkinoille. Nälkä oli joukossamme jo kiljuva, mutta hieman sadistisesta luonteestamme johtuen päätimme valita torin täysimmän ravintolan, ihan vain kasvattaakseemme nälkää oikein kunnolla. Aloitetaan positiivisesta: 4/5 henkilön ruuat tulivat lopulta. Negatiivista lienee, että yksi jäi murkinoitta ja toinen sai nauttia mustekala-annoksensa muovisesta lisukkeesta. Aikamme odoteltuamme, ruokamme popsittuamme keittöön meni pöydältämme palaute, että viidettä annosta ei enää näin myöhässä tarvitse tuoda, ja että huomaamme merien muoviintumisen olevan ongelma ilman, että sitä tarvitsee laittaa lautasellemme. Koska kyseinen kanttiini oli varsin kiireinen vastaamaan palautteeseemme, päätimme lopulta jättää pöydälle 3/5 annoksen maksun ja poistua paikalta. Tämä sai kuitenkin henkilökunnan havahtumaan, ja peräämme lähdettiin pinkomaan niin lujaa kuin pienillä aasialaisilla jaloilla pääsee. Tilanne oli meidän puoleltamme varsin selkeä, sillä emmehän me muoviruuasta sentään olleet tulleet maksamaan. Ongelmaksi ilmeni kuitenkin jälleen jo tutuksi tullut kielimuuri, mutta tällä kertaa tarjoilija tajusi Mapsin sijaan käyttää ihan Kääntäjää. Harmiksemme hän ei ilmeisesti joko tiennyt mitä yritti sanoa tai osannut kirjoittaa, sillä kursori liikkui lähinnä taaksepäin. Tässä vaiheessa puolet porukastamme oli katsonut jo parhaaksi kaikota, ja ateriaongelmaansa selvittelevät päättivät lopulta ottaa myöskin mallia tästä tarjoilijan ottaessa puhelun (mitä luultavimmin) poliisin pakeille. Pakomatka oli lopulta onnistunut huolimatta allekirjoittaneen eksymistapauksesta torin jäätelökioskille: "SOS, mihin menitte, menin ostamaan jäätelöä".

Muutaman päivän rantavahdin kanssa taisteltuamme ja hänen vaatimustaan kävellä 2 kilometriä tulikuumalla hiekalla viileän viidakkokadun sijaan uhmattuamme päätimme lähteä virkistäytymään vesille. Seuraa meille tällä snorklausmatkalla pitivät esimerkiksi suomalainen lapsiperhe, Vietnamin Cheek sekä ei ihan kärryillä pysyvä paikallinen opas. Kattavan snorklaustutoriaalin bussissa sekä käännöksen oppaan englannista saatuamme olimme valmiit meriseikkailuun.

Pulikointi oli piristävää, mutta virta suorastaan villi, ja allekirjoittanut jouduttiin pelastamaan sen syleilystä voimakkaan vietnamilaisen uimarin toimesta. Mutta en suinkaan ollut ainoa pulaan joutunut, vaan pian apua mereltä huusi seurueemme japanilainen turisti, joka ei osannut uida (lukijat voivat kuitenkin huoahtaa helpotuksesta, sillä kaikilla oli (maalla pysyttelevää Cheekiä lukuunottamatta) päällään pelastusliivit). Onneksi reipas oppaamme tarttui kuitenkin tuumasta toimeen, keskeytti perunoiden pesun ja huusi hukkujalle "Are you okay?". Joko oppaan englannin taidon ymmärryksessä oli puutteita tai sitten moinen hukkuminen oli arkipäivää, sillä japanilaisen vastaus "No, I cannot move", sai hänet siirtymään huoletta takaisin ruuanlaittopuuhiin. Tässä kohtaa aloimme pohtia, tulisiko jonkun meistä lähteä suorittamaan pelastusoperaatio, niin kuin pohti myös naapuriveneen turisti, joka oli jo lähdössä apuun paikallisella pienveneellä, jonka käytttöohjeista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sekä tämän toisen että ensimmäisen vakavan vetisen hengenlähdön uhka saatiin kuitenkin taltutettua voimakkaan vietnamilaisuimarin hoidettua homman kotiin.
Päivä oli pitkä, ja loputtomalta tuntuva retki uhkasi jatkua vielä yöhön asti, joten pyysimme oppaaltamme mahdollisuutta jättää ylimääräinen auringonlaskunäytös väliin ja päästä takaisin hotellille sovittuun aikaan. Tämän luvattiin onnistuvan, joten tähän tietoon tuudittautuneena havahduimme todellisuuteen vasta bussin kuljettaessa koko seuruetta takaisin. Oppaan lupauksesta huolimatta, hän koki kuitenkin parhaimmaksi esittää kiitokset ja poistua bussista sen ollessa täydessä liikkeessä maantiellä. Niinpä pääsimme kuin pääsimmekin näkemään pätkän auringonlaskusta.

Liekö huolimattomasti pessyistä perunoista vai länsimaalaisesta vatsasta, Imodium suussahajoavat tulivat pian kovaan tarpeeseen. Matkan kuitenkin täytyi jatkua, oli vatsanväänteitä tai ei, joten suuntasimme lentokenttää kohti, jossa meidät pääsi yllättämään nälkä jatkuvan vatsalaukun tyhjennyksen seurauksena. Kentän kahvio tarjoili herkullisia täytepatonkeja, mutta vatsavaivaisina emme uskaltaneet niihin kajota. Kun kuitenkin pian huomasimme täpötäyden patonkeja pursuavan kärryn horisontissa, tiesimme rukouksiimme olevan vastattu - menisimme ostamaan täyttämättömän leivän! Intoa puhkuen ja suoli uhkuen pinkaisimme myyjän pakeille. Ehdotoksemme ostaa täyttämätön patonki täytetyn hinnalla kuitenkin kumottiin nopeasti ja palasimme pettyneinä takaisin pöydän ääreen pohtimaan uutta sotasuunnitelmaa.

Kuin viekas kettu konsanaan, tein pienen kunniakierroksen patonkikärrylle ja takaisin, mikä sai myyjän patonginsuojeluvaiston heräämään - paikalle kutsuttiin lentokentän virallinen patonginvartija, joka sijoitettiin istumaan suoraan kiinni kärryyn. Kaiken huipuksi myyjä päätti näpäyttää meitä vielä antamalla patonginvartijan pureskeltavaksi tuollaisen kauniin kuoren omaavan täyttämättömän patongin, joita meille ei ollut sallittu myydä. 

Tästä suivaantuneina marssin patonkimyyjän puheille kolmatta kertaa, tällä kertaa elekieltä hyväksi käyttäen. Täytepatongin suuntaan osoitetut merkit, "we cannot eat that or otherwise we will..." ja oksennusreaktion näytteleminen sai kuitenkin myyjän lopulta joko heltymään tai luovuttamaan, ja tämä paiskasi pöydällemme pyytämämme patongin, vieläpä ilman mitään maksua! Kyllä palvelu Vietnamissa pelaa - ainakin jos osaa vaatia oikeuksiaan!

Nyt siirtykäämme tarinan B-osaan, ja huippukohtaan, Paratiisihostelliin. Nimittäin seuraavaksi otimme vatsataudista ja bussinatsista huolimatta suunnaksi reppureissaaajan unelman, Paratiisihostellin Mui Nessa. Jo varsin pian huomasimme syyn tämän kyseisen majapaikan suureen suosioon - siellä ollessa tuntui nimittäin kuin olisi kärpäsenä tosi-tv-ohjelman katossa. Tämän ohjelman pääosia näyttelivät Känni-Jeesus pirijengeineen, sekä venäläinen Saalistaja saaliineen. Känni-Jeesuksen nimi juontaa juurensa tämän jenkkimiehen ulkonäön ja elämäntyylin yhdistelmästä - kyseessä olisi ollut varsin komea mies, jos hän ei vain olisi sattunut olemaan aina kännissä. Mainittakoot vielä, että tämän komeuden kruunasi vielä uimahousuina toimivat seikkailuhousut, hihattomat hedelmäpaidat, sekä kalastajanhattu. Jo tätä näkyä katsellessa ja kännitarinoita kuunnellessa sai kokea päivittäistä viihdettä. Milloin mukaan oli tarttunut yön aikana ostettu uusi moottoripyörä, jota hän yritti nyt kaupata, milloin allasasuksi oli puettu maiharit murtunutta varvasta suojaamaan. Mutta eipä siinä, kyllähän sitä itse kullekin aina sattuu.

Mutta siirrytäänpä takaisin Saalistajaan. Nimi juontaa juurensa herran kovasta, jatkuvasta yrityksestä vikitellä tielle sattuvia, yleensä huomattavasti nuorempia naisia (Saalistajan iäksi sanokaamme sellaiset rapiat 40 vuotta), siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Saalistaja oli varsinainen urho mieheksi, ja hänen kuuluisimpiin lausahduksiin kuuluikin "I don't like the jungle but jungle loves me. I can stay there maximum 3 hours". Mutta miksi Saalistajan toimien seuraaminen jo itsessään oli niin viihdyttävää? Koska häntä katsellessaan sai olla varma pääsevänsä nauttimaan Temptation Islandilta tutuista kiusallisista iskuyrityksistä, jollei sitten itse joutunut niiden kohteeksi. Mutta ei yrittänyttä laiteta ja etsivä löytää. Nimittäin eräänä aamuna tehdessämme lähtöä legendaariselle dyynimatkalle kello neljän maissa, näimme yllättävän näyn tallustavan mäkeä ylös Paratiisihostellille: Saalistaja saalis käsikynkässään! Siinä meinasi uteliaimmilta jäädä dyynit näkemättä, oli tämä Saalistajan tapaus sen verran ainutlaatuinen. Onneksi näytelmä jatkui vielä retkeltä palattuamme ja altaalle asetuttuamme Saalistajan asteli paikalle vaaleanpunaiseen kimonoon ja riisihattuun pukeutuneena "I'm still drunk" - huudahduksen siivittämänä saalis käsikynkässään.

Känni-Jeesuksen tapaan Saalistaja hyppäsi altaaseen koko asustus yllään aloittaen katsojille varsin kiusallisen kutusession saaliinsa kanssaan. Onneksi pian tajuttiin kuitenkin hankkia huone altaan viereisestä vessasta jättäen katsojat yökkäilemään vierestä. Toimenpiteen suoritettuaan Saalistaja astui ulos kopista voittajan ilme kasvoillaan ja heitti yläfemmat ystäväksi tulleen Känni-Jeesuksen ja muutaman muun kanssa. Viimeisenä iltana pääsimme nauttimaan vielä kauniin, koko hostellin täyttävän kimono-riisihattu-asusta koostuvan jengin kokoontumisesta: niin Saalistaja saaliineen kuin Känni-Jeesus pirijengeineen oli yhdistänyt voimansa, ja näky oli kuin Temppareiden teemabileistä konsanaan.

Tähän päättykööt pieni pintaraapaisu matkamme kommelluksista. Kaiken pahennuksen aiheuttamisen jälkeen, enää emme ihmettele, miksi meille ei enää voida myöntää viisumia Vietnamiin.