Sattui ja tapahtui Vietnamissa

Blogi on elänyt hiljaiselossa parisen vuotta, mutta mun elämä sen sijaan on ollut aikamoista vuoristorataa niin hyvässä kuin pahassa, ja asuinmaa on ehtinyt välissä vaihtumaan jo pariin kertaan. Ennen kuin kuitenkaan lähdetään puimaan noita parin vuoden kirjoittamatta jääneitä tuntemuksia, haluan (yleisön pyynnöstä) jakaa teille parhaita paloja eräältä elämäni parhaalta reissulta. Näin alkuun haluan ihan varoituksen sanana kertoa kaikille mielensäpahoittajille, että kyseessä on roimasti kärjistetyllä huumorilla höystetty setti, jonka tavoitteena on naurattaa, ei provosoida.

Tarinan ainekset jo itsessään ovat lupaavat: viisi Maltan suomalaista naikkosta päättää repäistä ja lähteä yhdessä reissuun. Tällä kertaa kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa Viron tai Sisilian viikonloppumatka, vaan suunnaksi päätetään ottaa Vietnam. Tarinan likaisimmat yksityiskohdat on syytä jättää sivuun, ja yleisen turvallisuuden nimissä on parempi myös kertoa tarina nimiä mainitsematta. Noniin, aloitetaan.

Kuvan aikaan viides virui vatsataudissa.

Suussahajoavat Imoduimit Helsinki-Vantaalta mukaan napattuamme ja sikeistä kymmenen tunnin yöunista koko matkan kirkuvan kakaran ja uppoavien bussien videoita katselevan naapurimme seurassa nautittuamme saavuimme kolmen hengen porukalla Namin makean auringon alle. Pian seuraamme liittyi myös Australian vahvistuksemme, lainkaan loukkaantumatta faktasta, että koko seurue teki kolmen tunnin pituiset oharit odotetulle jälleennäkemiselle. Myös viidennen matkalaisen lopulta liityttyä seuraan olivat katastrofin ainekset toki jo käsillä, mutta vasta siirryttyämme venäläisten turistien valloittamelle valloittavalle Phu Quocin saarelle räjähti homma käsiin toden teolla. Vaikka matkanjärjestäjäksi nimetty vastuuhenkilömme olikin toki hoitanut hotellivarauksen ajoissa, oli hotellimme harmillisesti ehtinyt täyttyä muista matkaajista. Hätä ei kuitenkaan ollut lainkaan pahan näköinen, sillä meidät luvattiin siirtää ystävällisesti toiseen hotelliin - vieläpä taksikyydillä. Persauksemme pienen vietnamilaisen perheauton penkeille levitettyämme ja kuskin lähdettyä kaasuttamaan iski todellisuus kuitenkin  pian vastaan - sekä meillä että kuskilla ei ollut harmainta aavistustakaan, missä tämä toinen hotelli suvaitsi sijaita. Ilmeisesti tehtävänjako ei ollut mennyt aivan kuskille asti. Kielimuuri meidän ja kuskin välillä oli pitkä kuin Meksiko-USA:n muuri - eli koko ajan kasvava - mutta näppäränä miehenä kuski keksi käyttää hyväkseen puhelimensa älyteknologiaa ja ojensi sen mikrofonia minua kohti. "Nerokasta!", ajattelin ollessani varma, että kyseessä on vanha kunnon Google Translate. Niinpä reippaana tyttönä kajautin ilmoille sujuvalla englannin kielellä "So we don't know where the hotel is". Odotin vietnamin käännöksen ilmestyvän ruudulle, kunnes huomasin, että kyseessä olikin Google Mapsin sanelupalvelu, joka oli juuri ottanut uuden kurssin kohti SoWeDontKnowWhereTheHotelIsiä. Mahtavaa! Niinpä matka jatkui kohti tuntematonta epätoivon kasvaessa, kunnes lopulta havaitsimme horisontissamme jotain tuttua: edessämme olevalla skootterilla körösteli menemään nimittäin mies, jolla oli varsin tutun näköinen valkoinen paita täynnä maaliläiskiä. Kyseessä oli tietenkin hotellin respa, jonka likaista kauluspaitaa olimme kaikki hetki sitten ihmetelleet."Follow that man" huusimme kuorossa taksikuskille, ja lopulta skootterimies johdatti taksin hotellille. Tästä opimme olemaan kyseenalaistamatta kenenkään poikkeavaa tyyliä, sillä tämän herran pyykkipäivän unohtuminen koitui lopulta onneksemme onnettomuudessa, tunnistustehtävän ollessa muuten ollut mahdoton.

Varsinaisen pahennuksen aiheuttaminen saarella alkoi kuitenkin vasta seuraavana päivänä päättäessämme lähteä aterioimaan kehutuille iltamarkkinoille. Nälkä oli joukossamme jo kiljuva, mutta hieman sadistisesta luonteestamme johtuen päätimme valita torin täysimmän ravintolan, ihan vain kasvattaakseemme nälkää oikein kunnolla. Aloitetaan positiivisesta: 4/5 henkilön ruuat tulivat lopulta. Negatiivista lienee, että yksi jäi murkinoitta ja toinen sai nauttia mustekala-annoksensa muovisesta lisukkeesta. Aikamme odoteltuamme, ruokamme popsittuamme keittöön meni pöydältämme palaute, että viidettä annosta ei enää näin myöhässä tarvitse tuoda, ja että huomaamme merien muoviintumisen olevan ongelma ilman, että sitä tarvitsee laittaa lautasellemme. Koska kyseinen kanttiini oli varsin kiireinen vastaamaan palautteeseemme, päätimme lopulta jättää pöydälle 3/5 annoksen maksun ja poistua paikalta. Tämä sai kuitenkin henkilökunnan havahtumaan, ja peräämme lähdettiin pinkomaan niin lujaa kuin pienillä aasialaisilla jaloilla pääsee. Tilanne oli meidän puoleltamme varsin selkeä, sillä emmehän me muoviruuasta sentään olleet tulleet maksamaan. Ongelmaksi ilmeni kuitenkin jälleen jo tutuksi tullut kielimuuri, mutta tällä kertaa tarjoilija tajusi Mapsin sijaan käyttää ihan Kääntäjää. Harmiksemme hän ei ilmeisesti joko tiennyt mitä yritti sanoa tai osannut kirjoittaa, sillä kursori liikkui lähinnä taaksepäin. Tässä vaiheessa puolet porukastamme oli katsonut jo parhaaksi kaikota, ja ateriaongelmaansa selvittelevät päättivät lopulta ottaa myöskin mallia tästä tarjoilijan ottaessa puhelun (mitä luultavimmin) poliisin pakeille. Pakomatka oli lopulta onnistunut huolimatta allekirjoittaneen eksymistapauksesta torin jäätelökioskille: "SOS, mihin menitte, menin ostamaan jäätelöä".

Muutaman päivän rantavahdin kanssa taisteltuamme ja hänen vaatimustaan kävellä 2 kilometriä tulikuumalla hiekalla viileän viidakkokadun sijaan uhmattuamme päätimme lähteä virkistäytymään vesille. Seuraa meille tällä snorklausmatkalla pitivät esimerkiksi suomalainen lapsiperhe, Vietnamin Cheek sekä ei ihan kärryillä pysyvä paikallinen opas. Kattavan snorklaustutoriaalin bussissa sekä käännöksen oppaan englannista saatuamme olimme valmiit meriseikkailuun.

Pulikointi oli piristävää, mutta virta suorastaan villi, ja allekirjoittanut jouduttiin pelastamaan sen syleilystä voimakkaan vietnamilaisen uimarin toimesta. Mutta en suinkaan ollut ainoa pulaan joutunut, vaan pian apua mereltä huusi seurueemme japanilainen turisti, joka ei osannut uida (lukijat voivat kuitenkin huoahtaa helpotuksesta, sillä kaikilla oli (maalla pysyttelevää Cheekiä lukuunottamatta) päällään pelastusliivit). Onneksi reipas oppaamme tarttui kuitenkin tuumasta toimeen, keskeytti perunoiden pesun ja huusi hukkujalle "Are you okay?". Joko oppaan englannin taidon ymmärryksessä oli puutteita tai sitten moinen hukkuminen oli arkipäivää, sillä japanilaisen vastaus "No, I cannot move", sai hänet siirtymään huoletta takaisin ruuanlaittopuuhiin. Tässä kohtaa aloimme pohtia, tulisiko jonkun meistä lähteä suorittamaan pelastusoperaatio, niin kuin pohti myös naapuriveneen turisti, joka oli jo lähdössä apuun paikallisella pienveneellä, jonka käytttöohjeista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sekä tämän toisen että ensimmäisen vakavan vetisen hengenlähdön uhka saatiin kuitenkin taltutettua voimakkaan vietnamilaisuimarin hoidettua homman kotiin.
Päivä oli pitkä, ja loputtomalta tuntuva retki uhkasi jatkua vielä yöhön asti, joten pyysimme oppaaltamme mahdollisuutta jättää ylimääräinen auringonlaskunäytös väliin ja päästä takaisin hotellille sovittuun aikaan. Tämän luvattiin onnistuvan, joten tähän tietoon tuudittautuneena havahduimme todellisuuteen vasta bussin kuljettaessa koko seuruetta takaisin. Oppaan lupauksesta huolimatta, hän koki kuitenkin parhaimmaksi esittää kiitokset ja poistua bussista sen ollessa täydessä liikkeessä maantiellä. Niinpä pääsimme kuin pääsimmekin näkemään pätkän auringonlaskusta.

Liekö huolimattomasti pessyistä perunoista vai länsimaalaisesta vatsasta, Imodium suussahajoavat tulivat pian kovaan tarpeeseen. Matkan kuitenkin täytyi jatkua, oli vatsanväänteitä tai ei, joten suuntasimme lentokenttää kohti, jossa meidät pääsi yllättämään nälkä jatkuvan vatsalaukun tyhjennyksen seurauksena. Kentän kahvio tarjoili herkullisia täytepatonkeja, mutta vatsavaivaisina emme uskaltaneet niihin kajota. Kun kuitenkin pian huomasimme täpötäyden patonkeja pursuavan kärryn horisontissa, tiesimme rukouksiimme olevan vastattu - menisimme ostamaan täyttämättömän leivän! Intoa puhkuen ja suoli uhkuen pinkaisimme myyjän pakeille. Ehdotoksemme ostaa täyttämätön patonki täytetyn hinnalla kuitenkin kumottiin nopeasti ja palasimme pettyneinä takaisin pöydän ääreen pohtimaan uutta sotasuunnitelmaa.

Kuin viekas kettu konsanaan, tein pienen kunniakierroksen patonkikärrylle ja takaisin, mikä sai myyjän patonginsuojeluvaiston heräämään - paikalle kutsuttiin lentokentän virallinen patonginvartija, joka sijoitettiin istumaan suoraan kiinni kärryyn. Kaiken huipuksi myyjä päätti näpäyttää meitä vielä antamalla patonginvartijan pureskeltavaksi tuollaisen kauniin kuoren omaavan täyttämättömän patongin, joita meille ei ollut sallittu myydä. 

Tästä suivaantuneina marssin patonkimyyjän puheille kolmatta kertaa, tällä kertaa elekieltä hyväksi käyttäen. Täytepatongin suuntaan osoitetut merkit, "we cannot eat that or otherwise we will..." ja oksennusreaktion näytteleminen sai kuitenkin myyjän lopulta joko heltymään tai luovuttamaan, ja tämä paiskasi pöydällemme pyytämämme patongin, vieläpä ilman mitään maksua! Kyllä palvelu Vietnamissa pelaa - ainakin jos osaa vaatia oikeuksiaan!

Nyt siirtykäämme tarinan B-osaan, ja huippukohtaan, Paratiisihostelliin. Nimittäin seuraavaksi otimme vatsataudista ja bussinatsista huolimatta suunnaksi reppureissaaajan unelman, Paratiisihostellin Mui Nessa. Jo varsin pian huomasimme syyn tämän kyseisen majapaikan suureen suosioon - siellä ollessa tuntui nimittäin kuin olisi kärpäsenä tosi-tv-ohjelman katossa. Tämän ohjelman pääosia näyttelivät Känni-Jeesus pirijengeineen, sekä venäläinen Saalistaja saaliineen. Känni-Jeesuksen nimi juontaa juurensa tämän jenkkimiehen ulkonäön ja elämäntyylin yhdistelmästä - kyseessä olisi ollut varsin komea mies, jos hän ei vain olisi sattunut olemaan aina kännissä. Mainittakoot vielä, että tämän komeuden kruunasi vielä uimahousuina toimivat seikkailuhousut, hihattomat hedelmäpaidat, sekä kalastajanhattu. Jo tätä näkyä katsellessa ja kännitarinoita kuunnellessa sai kokea päivittäistä viihdettä. Milloin mukaan oli tarttunut yön aikana ostettu uusi moottoripyörä, jota hän yritti nyt kaupata, milloin allasasuksi oli puettu maiharit murtunutta varvasta suojaamaan. Mutta eipä siinä, kyllähän sitä itse kullekin aina sattuu.

Mutta siirrytäänpä takaisin Saalistajaan. Nimi juontaa juurensa herran kovasta, jatkuvasta yrityksestä vikitellä tielle sattuvia, yleensä huomattavasti nuorempia naisia (Saalistajan iäksi sanokaamme sellaiset rapiat 40 vuotta), siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Saalistaja oli varsinainen urho mieheksi, ja hänen kuuluisimpiin lausahduksiin kuuluikin "I don't like the jungle but jungle loves me. I can stay there maximum 3 hours". Mutta miksi Saalistajan toimien seuraaminen jo itsessään oli niin viihdyttävää? Koska häntä katsellessaan sai olla varma pääsevänsä nauttimaan Temptation Islandilta tutuista kiusallisista iskuyrityksistä, jollei sitten itse joutunut niiden kohteeksi. Mutta ei yrittänyttä laiteta ja etsivä löytää. Nimittäin eräänä aamuna tehdessämme lähtöä legendaariselle dyynimatkalle kello neljän maissa, näimme yllättävän näyn tallustavan mäkeä ylös Paratiisihostellille: Saalistaja saalis käsikynkässään! Siinä meinasi uteliaimmilta jäädä dyynit näkemättä, oli tämä Saalistajan tapaus sen verran ainutlaatuinen. Onneksi näytelmä jatkui vielä retkeltä palattuamme ja altaalle asetuttuamme Saalistajan asteli paikalle vaaleanpunaiseen kimonoon ja riisihattuun pukeutuneena "I'm still drunk" - huudahduksen siivittämänä saalis käsikynkässään.

Känni-Jeesuksen tapaan Saalistaja hyppäsi altaaseen koko asustus yllään aloittaen katsojille varsin kiusallisen kutusession saaliinsa kanssaan. Onneksi pian tajuttiin kuitenkin hankkia huone altaan viereisestä vessasta jättäen katsojat yökkäilemään vierestä. Toimenpiteen suoritettuaan Saalistaja astui ulos kopista voittajan ilme kasvoillaan ja heitti yläfemmat ystäväksi tulleen Känni-Jeesuksen ja muutaman muun kanssa. Viimeisenä iltana pääsimme nauttimaan vielä kauniin, koko hostellin täyttävän kimono-riisihattu-asusta koostuvan jengin kokoontumisesta: niin Saalistaja saaliineen kuin Känni-Jeesus pirijengeineen oli yhdistänyt voimansa, ja näky oli kuin Temppareiden teemabileistä konsanaan.

Tähän päättykööt pieni pintaraapaisu matkamme kommelluksista. Kaiken pahennuksen aiheuttamisen jälkeen, enää emme ihmettele, miksi meille ei enää voida myöntää viisumia Vietnamiin.

Mela - taistelu Maltan terveydenhoitojärjestelmää vastaan

Mela. Sana ihana on. Mela. Kertoo  kohtalon.

Enkä puhu nyt suomen kielen synonyymista airolle tai italiankielisestä omena-sanasta. Maltalla mela tarkoittaa nimittäin jotain ihan muuta. Suorana suomennoksena se vastaisi ehkä sanaa "niin", mutta todellisuudessa kyseiseen sanaan mahtuu myös hyvin paljon muuta sisältöä. Se on sana, jota maltalaiset tunkevat joka väliin ja joka selittää monen kaoottisen tilanteen Maltalla.

Täällä ollessani olen omaksunut maassa maan tavalla -asenteen, sillä fakta on se, että muuten täällä ei täysijärkinen Suomen hyvinvaltiolainen pärjää. Niinpä olenkin onnistunut välttämään suurempia vihantuntemuksia Maltaa kohtaan. Tämä päti pitkälle, kunnes mela-mittani tuli lopullisesti tappiinsa. Kestän bussit, jotka ovat täynnä, myöhässä tai eivät tule. Kestän asioiden hoitamisen hitauden. Kestän tämän maan jälkeenjääneisyyden. Kestän, ette tässä maassa tiedetä mitä on asiakaspalvelu. Kestän jopa maltalaisten maalaisjärjen puutteen. Yhden asian kanssa en kuitenkaan ole valmis pelleilemään, nmittäin terveyden. Antakaapas kun selitän.

Oli kohtalokas synttäri-iltani. Jalka vuosi kuin Niagaran putoukset seurauksena yhteentörmäyksestä portaankulman kanssa. Ambulanssi saapui kuin saapuikin. Olin kuitenkin shokissa, enkä olisi halunnut lähteä sairaalaan. Ensihoitohenkilökunta olisikin jättänyt minut mielellään vuotamaan kuiviin, mutta onnekseni ystäväni kantoi minut lanssin kyytiin aina kolmannesta kerroksesta asti. Sairaalaan pääsystä ei kuitenkaan ollut apua, sillä jono ensihoitoon oli arvioimattoman pitkä. "Mela, there are people dying before you", minulle todettiin kun kysyin arvioitua odotusaikaa. Lopulta, neljän tunnin odottamisen jälkeen, lähdin kotiin ilman jalan minkäänlaista puhdistusta. Mela.

Tapahtunut johti jalan pahalaatuiseen tulehdustilaan, ja päädyin sairaalaan - tällä kertaa yksityiseen. Sellä minua pidettiin vakuutuksen turvin kiinni, kunnes noin puolentoistaviikon kitumisen jälkeen sain puhuttua itseni ulos. Tänä aikana olin päässyt jalan puhdistusoperaatioon ja saanut lääkkeitä monen vuoden edestä. Ensimmäinen operaatio ulos päästyäni oli antibiootteien hankkiminen. Marssin  kinkkasin reseptin kanssa sairaalaan apteekkiin vain todetakseni, että kyseinen lääke oli sieltä loppu. Niin kuin koko myös koko saarelta. Kyseessä oli tietenkin niin spesifi troppi, että sitä ei voinut korvata millään muulla. Sain ohjeekseni lähteä käymään vähintään kolmessa apteekissa kyselemässä, josko näitä huippusuosittuja pillereitä olisi vielä varastossa ja kerätä apteekin leiman reseptiin todistukseksi, että se on loppu. Mela. Tämän jälkeen katsottaisiin, miten asiassa edettäisiin. Tässä vaiheessa muistutettakoot, että ensimmäinen pilleri olisi tullut ottaa jo monta tuntia sitten, ja että olin tosiaan jalkapuoli. Onnekseni lääkettä kuitenkin löytyi lopulta, ja pääsin iloitsemaan erävoitosta taistelussani Maltan terveydenhoitojärjestelmää vastaan.

Parantunut jalka ei kuitenkaan ollut,  sillä kun pääsin Suomeen, minut passitettiin suorinta tietä plastiikkakirurgian osastolle HUS:iin. Päivittelivät kuinka Maltalla hoito ei ollut ollut oikeanlaista. Viiden päivän jälkeen homma oli hoidettu Suomessa, ja vaikka toipuminen ottikin monta viikkoa, asiat suomalaisessa sairaalassa kuitenkin etenivät. Maltalaisella hoidolla jalka tuskin vieläkään olisi entisellään. Mela.

Olin jo melkein unohtanut kaikki taisteluni maltalaisissa apteekeissa ja sairaaloissa, kunnes muutama viikko sitten tajusin, että tarvitsen rokotteen Vietnamin-matkaa varten. Niinpä marssin (tällä kertaa pystyin jo kirjaimellisesti tekemään näin) lähimpään apteekkiin ja varasin yhden kappaleen hepatiitti B:tä. Tämä laitettiin tilaukseen ja homman piti olla puoliksi tehty. Seuraavana päivänä sain kuitenkin tekstiviestin rokotteen olevan varastosta loppu. Toivottivat hyvää päivänjatkoa. Niinpä lähdin metsästämään kyseistä piikkiä muista farmasioista. Kolme kierrettyäni ja viisi läpisoitettuani oli enemmän kuin selvää, että tämä B-piikki oli sekä loppu apteekkien omista varastoista, että koko Maltalta. Vihainen maltalainen apteekkari tokaisi puhelimessa sen olleen loppu jo viimeiset kuusi kuukautta, ja ettei asia ollut heidän ongelmansa. Luuri korvaan, eikä edes hyvää päivänjatkoa tällä kertaa. Mela.

Soitin myös erään apteekkarin ohjeen mukaisesti maltalaiseen rokotuskeskukseen, jossa ensimmäinen palvelija yhdisti ystävällisesti asiasta paremmin tietävälle. Tämä seuraava häiskä kuitenkin tiuskaisi, ettei tiennyt rokotteista. Pistin kovan kovaa vasten, ja selitin, että minun oli nimenomaan käsketty kysyä häneltä. Tämän seurauksena minut lopulta ohjattiin sairaanhoitajalle, joka tokasi, että rokote pitää hommata apteekista. Olin jälleen lähtöpisteessä. Mela.

Lopulta ahkeruuteni onneksi palkittiin, sillä eräällä apteekilla oli vielä yhdistelmärokote AB:ta varastossa. Varasin heti yhden ja ryntäsin töiden jälkeen sitä hakemaan. Puolen tunnin matkaan kului maltalaisille busseille uskollisella tyylillä noin puolitoista. Perille kuitenkin päästiin. Mela.

Olin innoissani ostamassa samantien kahta piikkiä, kunnes apteekin setä paljasti karvaisen hinna. Kaiken sen taistelun jälkeen en voinut muuta kuin purskahtaa itkuun, ottaa yhden piikin matkaan ja jatkaa kohti maltalaista terveyskeskusta, joka näytti kyllä enemminkin vankilalta. Ulkomaanrokotusten ovessa oli lappu, jossa käskettiin koputtamaan. Tein työtä käskettyä, ja sain vastaani (vaihteeksi) vihaisen maltalaisen naisen, joka huusi miksi olen tullut koputtamaan, kun he ovat sulkemassa. "Sorry, I just asked", sanoin, ja "And I just answered", hän vastasi. Minun käskettiin varaamaan aika ja tulemaan sitten uudestaan. Kyyneleet kuitenkin tekivät tehtävänsä, eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun piikki oli isketty habaani. Ohjeeksi sain ottaa vielä kaksi vahvistavaa piikkiä ennen matkaa ja yhden matkan jälkeen, vaikka Suomen ohjeen mukaisesti ennen matkaa tulisi ottaa vain yksi. Sain onneksi tähän selityksen: mela.

Kipaisin takaisin apteekkiin varaamaan seuraavia määrättyjä piikkejä. Siellä kuitenkin tajusin, että minulle oli määrätty myös kaksi muuta rokotetta, joita en ollut koskaan edes pyytänyt. Yhteensä siis kolme hepatiitti B:tä lisää ja 2x2 muuta rokotetta. Rahastusta, sanon minä! Viha tätä toimimatonta maata kohtaan purkautui jälleen apteekkihenkilökuntaan ärtymyksen värjääminä kyynelinä. Lopulta, kaiken säädön jälkeen otin yhteyttä Suomen terveydenhuoltoon, jossa todettiin maltalaisten puhuvan pehmoisia - minulle riittäisi ottaa enää yksi vahvistava ennen matkaa. Suosiolla päätin hoitaa asian loppuun Suomessa.

Nämä muutamat maltalaiseen terveydenhoitoon liittyvät esimerkit ovat vain yksiä monista tämän saaren epäkohdista. On totta, että monessa maassa asiat ovat vieläkin huonommin, mutta siinä kohtaa kun terveydenhoito yrittää vain rahastaa turhasta ja tekee hoitovirheitä, en voi vain sulkea silmiäni ja sanoa, että kaikki on hyvin. Tämäkö muka EU-maa? Mela, sanon minä.

Ne kirotut välivuodet / Om att ta ett mellanår

Välivuosi, tuo kaikkien lukiotaan lopettelevien pahin painajainen. Niin, siis Suomessa. Meillä – koulutuksen luvatussa maassa – välivuodet nähdään lähes poikkeuksetta huonossa valossa, vaikka ei välttämättä pitäisi. Yhteiskunta odottaa ja olettaa meiltä nuorilta tietynlaista käyttäytymismallia ja protokollaa, jota kaikkien tulisi seurata orjallisesti. Ylioppilastutkinnon jälkeen tulisi jatkaa viipymättä yliopistoon tai ammattikorkeakouluun, jos joutuu välivuodelle, on epäonnistunut.

Allekirjoitan kyllä koulutuksen tärkeyden ja turhien välivuosien hyödyttömyyden. Turhilla tarkoitan lähinnä sellaista kotona lahnailun vuotta, jonka aikana ei tapahdu mitään merkittävää. Toisaalta, kuka meistä on oikeutettu määrittelemään milloin välivuosi on ollut onnistunut? Kuka meistä tietää, että sinä vuonna Alepan kassalla joku tajusi, ettei halua tehdä tätä lopunikäänsä ja sai uutta motivaatiota kouluun? Tai, että se vuosi auttoi toipumaan ylisuoritumisen aiheuttamasta uupumuksesta? Tai, että joku löysi elämänsä rakkauden interraililta? Tai, että joku sai arvokasta työkokemusta, kielitaitoa ja ystäviä ja koki ensimmäistä kertaa todella elävänsä eräällä Välimeren saarella?

Mellanår, en mardröm av alla gymnasiestudenter (i Finland). I landet av den bästa utbildning man ser mellanår (eller sabbatsår) som en förbannelse även det kanske borde inte vara så. Samhället antar att vi ungdomar går alla den samma stigen rakt från gymnasiet till universitet eller yrkehögskolan och om man måste ta ett sabbattsår har man misslyckades.

Jag ju anser att utbildningen är viktigt och att man borde inte ha meninglösa sabatssår. Med meninglösa jag menar sådant att man bara slöar hemma året runt och lär sig ingenting. Å andra sidan, vem av oss har rätt att sa om mellanåret har varit lyckad eller inte? Vem av oss vet om i denna året när man jobbade i affärens kassan att han fattade vad vill han studera och fick mer motivation för att läsa? Eller att det året hjälpte nån att hämta sig från mattighet? Eller att nån hittade kärlek i sitt liv från interrail? Eller att nån fått värdefulla arbetserarenhet, språkkunskap och vänner och fick att erfara att leva pä riktigt för den första gången i en ö i Medelhavet?

Lukion jälkeen hain muutamaankin eri kouluun, koska niinhän meitä on opetettu painostettu tekemään aina. Ja painostajilla tarkoitan tässä kohtaa tuota Suomen maassa yleisesti vallitsevaa ilmapiiriä ja orjallista mielipidettä opiskelun tärkeydestä. Ja ei, en kiellä etteikö opiskelu olisikin tärkeää, mutta mielestäni nuorten pitäisi saada ottaa oma aikansa opiskelupäätöksiin ja jokaisen kulkea omaa polkuaan. Mitä hyödyttää painostaa porukkaa kouluun mentaliteetilla "jatko-opintoihin niin nopeasti kuin mahdollista, väliäkö sillä, onko siihen valmis", saanen kysyä? Väittäisin, että massan mukana menevät, eivät omaa sydäntään kuuntelevat eivät saavuta yhtä hyviä oppimistuloksia ja mikä pahinta, välttämättä valmistu haluamaansa ammattiin. Tiedän muutamankin tapauksen, joissa valittu ala on liiallisen hätiköinnin takia osoittautunut vääräksi. Joten vaikka hain kouluun täysin tosissani ja uhrasin sen eteen koko kevään, oli kielteinen valintapäätös oikeastaan vain helpotus, sillä en ollut lainkaan varma olisiko kyseessä se, mitä haluan tulevaisuudessa todella tehdä. Ja myöhemminhän se selvisikin, että ei tosiaan olisi ollut.

Efter gymansiet jag sökte in till några olika skolor eftersom det är vad man måste göra efter gymnasiet. Jag tycker att även om utbildningen är viktigt, man borde få att ta sitt tid för att hitta vad studera. Vad gagnar det att tvinga ungdomar till skolan om dem är inte färdiga. Det är någonting Finlands beslutfattarna borde tänka på. Jag nämlingen antar att dem som inte lyssnar på sitt hjärtat, ska inte ens lyckas väldigt bra i sina studier. Så even om jag ju läste till inträdesprovet som en galen, var jag ganska lättad när jag fick att veta att jag inte nå till någon skolan eftersom jag var inte säkert om det var det vad jag på riktigt ville. Och senare fattade jag att det var ju inte heller. Nu hade jag också fått en möglighet att flytta utomlands!

Alkushokista päästyäni olin innoissani ja aloin suunnittelemaan muuttoa ulkomaille. Vaihtoehtoina olivat niin au pairin hommat, vapaaehtoistyöt kuin reppureissaaminenkin. Helpoinpana ratkaisuna valitsin ensimmäisen ja muutin pienelle saarelle keskelle Välimerta – Maltalle. Kouluton ja muutenkin aikatauluton elämä tuntui kummalliselta, mutta huomasin, kuinka nautin tuosta tauosta 12 vuoden opintoputken jälkeen täysin rinnoin.  Pian ymmärsin myös, etten haluaisi toimia loppuelämääni luokanopettajana, kuten olin hätäpäissäni yhteishaussa kaavaillut.

Au pairin hommat vaihtuivatkin puolen vuoden jälkeen asiakaspalveluhommiin yhdessä saaren lukuisista pelifirmoista. Muutin myös ensimmäistä kertaa omilleni ja nautin elämästäni tyhjästä repäisemäni uuden ystäväpiirin keskellä. Seuraava yhteishaku kolkutteli kuitenkin jo ovella, ja multa kyseltiinkin kovasti tulevan kevään hakukohteitani. Olin yrittänyt tätä kuumeisesti itsekin pohtia enemmän ja vähemmän koko vuoden, tulematta kuitenkaan hullua hurskaammaksi. Niinpä ilmoille pamahti vastaus "En hae mihinkään tänä vuonna". Perheeni on aina tukenut valinnoissani, eikä tämä aiheuttanut sen kummempaa ihmetystä, mutta tiedän, että valintaani arvosteltiin kyllä muissa piireissä. Itse en vain nähnyt syytä pakottautua hakemaan johonkin kouluun vain hakemisen ilosta, vaan päätin ottaa aikani ja miettiä mitä todella haluan.

Den lättaste väg till utomlands jag hittade snabbt var att flytta till Malta för att jobba som en au pair. Livet utan skolan, träningar och upptagen tidsplan känndes så bra men efter några månader fattade jag att au pair jobbet var inte tillräckligt utmanande och också att lärarutbildning var jag hade sökt skulle inte vara min grej. Så bytade jag au pair jobbet till kundsservicejobbet i en av öns många spelföretagar. Emellertid komde tiden att söka till skolan igen och man frågade mycket av mina planer. Jag hade ju provat att hitta vad skulle jag vilja studera men eftersom hade hittat inget specifik, beställde jag att ta andra mellanår. Min familjen har alltid varit helt okej med dessa beslut men jag ju vet att det finns människor i min omgivning eller längre som anmärkar mitt beslut. Jag bara förstår inte den idéen att söka in någonstans bara eftersom samhället utsätter att göra så.

Kuukaudet kuluivat ja tuli yhteishaun tulokset. Vaikken ollut hakenut mihinkään, olo oli hieman omituinen selaillessani Facebookia sen täyttyessä opiskelupaikoista iloitsevista kavereistani tuona päivänä. Mutta suotakoot se ilo heille, itsellänikin tuo päivä vielä koittakoot, mikäli niikseen tulee, ajattelin. Seuraavan vuoden aikana en katunut päätöstäni kertaakaan. Toinen välivuosi opetti entistä enemmän itsenäistymistä, kehitti kehnoa englannin-, ja ruotsinkielen taitojani sekä avasi silmiäni eläessäni erilaisessa kulttuurissa ja tavatessani monia erilaisia ihmisiä. Kai tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi kypsymiseksi.

Vuoden vaihteen jälkeen asiakaspalvelutyö sai jäädä aloittaessani uusissa, mielenkiintoisissa hommissa samassa firmassa. Uuden oppiminen oli jännittävää ja mielekästä ja nautin työstä enemmän kuin mistään työstäni aikaisemmin. Kevät kuitenkin lähti etenemään, mikä tarkoitti myös yhteishaun lähestyvän kuin hai laivaa. Vaikka tiesin, että haluaisin ja tulisin jatkamaan tässä työssä vielä vähintään vuoden, kolkutteli takaraivossani myös ajatus "pakosta" hakea kouluun. Tiesin, että työllä olisi vielä paljon annettavaa minulle, mutta toisaalta mielessäni pyöri myös ajatus, että olen myöhässä. Jos en nyt edes mene katsomaan pääsykoetta, olen auttamattomasti myöhässä, elämän koululainen, yhteiskunnan luuseri ja epäonnistuja. Vaikka tosiasiassa tiesin onnistuneeni lukion jälkeisten vuosin käyttämisessäni paremmin kuin moni muu.

Jag angrade mitt beslut inte alls. Den andra sabbatsår lärde mig mer självständighet, utvecklades mina dåliga engelskan och svenskan och öppnades mina ögor mycket mer. Efter ett år i kundsservice började i helt ny rollet i företaget och jag njuatade mitt jobbet mer än innan gång tidigare. Även om jag visste att jag vill stanna i denna jobbet åtminstone ett år, känndes jag att jag också måste söka in till skolan bara för att behaga människor i Finland. Det känndes att om söker inte till skolan nu, jag är helt och hållet försent, samhällets loser och misslyckad. Even om samtidigt jag visste att jag hade lyckades i mina val efter gymnasiet mycket bättre än många andra.

Niinpä tartuin pääsykoekirjaan lukien sitä suhteellisen rennolla otteella töiden ja treenien ohessa. Lukiessa iski epätoivo; tämähän on ihan hepreaa, kuinka voin koskaan päästä kouluun? Hyvin alkanut luku-urakka eteni kuitenkin suhteellisen hyvin siihen nähden, että tein täysipäiväistä työviikkoa, enkä ottanut sisäänpääsemisestä liikaa stressiä. Enhän edes halunnut päästä vielä kouluun. Sairaalaan jouduttuani kaiken muun innon myötä romahti myös into ja halu lukea. Totuushan on, että lasaretissa maatessani mulla ei olis muuta ollutkaan kuin aikaa, mutta kun tartuin kirjaan, ei keskittymisestä tullut mitään, vaan laskin jäljellä olevien sivujen määrää ja lopulta turhauduin niin, että kirja lensi seinään. Silloin päätin, että nyt tärkeintä tällä hetkellä on sekä fyysinen, että henkinen paraneminen.

Sain kuitenkin uutta intoa lukemiseen sairaalasta päästyäni ja aineistokin alkoi lopulta tuntua ihan mielenkiintoiselta. Päätin tsempata loppuajan ja katsoa mihin parhaani tekeminen kokeessa riittäisi. Vaan kuinka ollakaan, jollain ylemmillä voimilla oli sormensa pelissä elämän pelissäni tällä kertaa ja pian huomasin olevani jälleen sairaalassa. Pääsykoepäivänä makasin vuodepotilaana jalka paketissa, kanyyli suonessa ja mietin elämää. Kyseisessä tilanteessa kokeeseen meneminen olisi ollut täysin mahdotonta, joten päättelin, että ehkä näin oli tarkoitettu. Kolmas kirottu välivuosi varmistui, kuten olin ajatellutkin. Sanokoot yhteiskunta, kaverit tai tutun tutut mitä tahansa, näin on hyvä. Tiedän, että ehdin vielä opiskelemaan, mutta useimmat suomalaiset eivät tunnu ajattelevan samoin. On koko ajan kauhea kiire; ensin kouluun, sitten uraputkeen ja eläkepötköön. Itse haluan ainakin elää niin, että tunnen todella eläväni. Väitän myös, että oma elämän pelini tuolla Välimeren saarella on ollut perinjuurin opettavaisempaa kuin yksikään yliopistokurssi.

Så började att läsa till provet (ganska lättsamt men i alla fall). Nu hade jag redan hittat ämnet som intresserade mig. Boken var i alla fal jättesvårt att förstå och jag blev lite hopplös när jag läste det. 
Även om jag vill inte gå till skolan redan denna året, hur kan jag aldrig nå till skolan om jag fattar ingentin av boken (jag har alltid varit jättebra i skolan men intredesprov är jättesvåra i Finland). Sen hamnade jag till sjukhuset och tappade också den sista motivation att läsa. 

Efter visiten i sjukan fick jag lite ny iver att läsa och jag eventligen började att förstå boken. Men det var någon magi där när jag reste till Finland för provet och hittade migsjälv i sjukhuset igen. Provdagen komde men jag bara låg i sjukhus sänget utan att möglighet att delta i provet. Sen fattade att det var som det var menad. Den tredje sabbatsår börjar i hösten men säger samhället vad som helst, det gårs bra. Jag vet att jag ju har tid att studera även mästa av finskar tycker inte så. Man har så brottom hela tiden; först till skolan, sen till jobbet och sen till pension. Alla gör sina egna val men åtminstone jag vill leva som att jag kan får mig levande. Jag också påstor att mitt livet i den ön i Medelhavet har varit mer att ge än inga universitetkurs.

Suomalaisella sisulla maltalaisessa sairaalassa / Retrit i maltese sjukhuset

Kipeenä oon ollut varmaan puolet lyhyestä elämästäni, mutta oon kuitenkin ollut siitä onnekas, etten oo koskaan joutunut viettämään (muutamaa pikkuleikkausta lukuunottamatta) pidempiä aikoja sairaalassa. Ennen kuin nyt kun jalkaparkani sai kokea massiivisen infektion puraisun ja joutui superhoitoon. Ja siltikin kun miettii, oon päässyt hyvin vähällä. Tiedän, että tää on hyvin pientä eikä ansaitse säettäkään valitusvirressä, mutta haluan avata ja jakaa vähän tuntemuksia, joita tää reissu on mussa herättänyt. Tervetuloa elämään mun viikkoa maltalaisessa sairaalassa.

Jag har varit sjuk tusen gånger i mitt liv men har varit så lyckad att har inte måste stannat i sjukhuset längre tider (förutom några småa kirurgir). Innan nu när ett sår i mitt ben eskalated till en massiv infektion. Men om man kollar på stora bildet och tänker på det måste man minnas att även detta händelsen är inte så dålig. Även det kunde vara mycke värre vill jag i alla fall jag öppna lite för ni hur det känns att trivas en vecka i ett maltese sjukhus.

Naapurihuoneen mummo (joka tänään osottautuikin papaksi) huutaa ja hetken mietin oonko erehtynyt teurastamoon vai viimeisiään vetelevien osastolle. Sitten oma huono olo muistuttaa olemassaolostaan ja joudun kertomaan itelleni miten sitä oikeen hengitettiinkään. Päässä pyörii ja oksettaa. Haluaisin nukkua, mutta olo ei anna myöten. Suljen silmät, alan nähdä tummia hahmoja ja kuulla suomenkielistä puhetta. Se ei kuitenkaan ole unta, vaan painostavaa hallusinaatiomaista kuvaa, jonka jälkeen onneksi nukahdan hetkeksi levottomaan uneen.

En gammal kvinna från granne rummet (som jag senare visste att veta att är en gammal prästman) skriker och en stund undrar jag om jag ligger i ett slakthus eller i döende människors avdeling. Sen börjar jag må illa igen och jag måste minnas mig hur man andas normalt. Allt gårs runt i huvudet och känns att snart måste man kräkas. Jag skulle vilja sova men det är inte möjligt i detta tillståndet. Jag stänger mina ögor, börjar att se mörka karaktärer och höras finska språket. Det är inte en dröm, snarare en typ av hallusination från druger. Efteråt får jag sova lite. 

Piip piip. Hoitaja työntyy huoneseen klo 6 verenpaine- ja kuumemittari mukanaan - tuttu homma. Antibiootit suoneen ja kipulääkkeet naamaan. Aamupala saapuu ja multa tehdään lounas- ja päivällistilaus. Huoneesta on merinäköala ja täällä on (tyhjä) minibaari - vähän kuin lomalla olisi, muttei kuitenkaan. Olo on pikemminkin kuin vankilassa, jossa päiväohjelmana on lääkärin odottelu, piikit ja verikokeet. Lopulta hän saapuu, valittaa huoneessa leijuvaa pahaa hajua (joka on joko jäänyt leijumaan lounasaterian kalasta tai musta) ja katsoo jalkaa. Tiedustelen, joko kohta pääsisin kotiin, mutta vastaus on naurahtava ehei. Viidennen kerran tällä viikolla. Mua ei naurata, pikemminkin itkettää. Korkeintaan kahden yön reissuksi ajattelemani sairaalahoitojakso ei ota loppuakseen ja se tuntuu toivottomalta. Kun ei tiedä joutuuko kitumaan täällä vielä päivän vai viikon, turtuu mieli eikä enää jaksa edes pettyä. Lääkäri lähtee kymmenen minuutin päästä ja jään taas odottamaan seuraavan päivän tuomiota. Kivuliaimmat operaatiot ovat sentään jo ohi - silloin huusin kyllä kovempaa kuin naapurihuoneen pappa. En kaipaa muiden sääliä, tahtoisin vaan terveen jalan.

Piip piip. Sjukskötaren kommer till rummet klockan sju och gör de bekanta blodtryckt och feber rutiner. Antibioter inne och lite värktabletter till munnen och dagen kan börjas. Frukosten kommer och jag beställer mat för lunchen och middagen. Det är en havutsikt från fönstret och det finns en (tom) minibar - nästan om man var i lovet men inte ens. Det känns mer att man var i en fängelse var dagens programmen är att vänta på läkaren och tar spiker. Äntligen kommer han och kollar på benet. Jag frågar snällt om det skulle vara dags att köra hem redan men han bara skrattar. På femte gången i denna sjukhusveckan. Jag skrattar inte, snarare gråter. Jag hade tänkt att borde stanna max en eller två natter men nu vet jag inte ens när skall den mardrömmen slutas. Jag saknar inte synd från andra människor, skulle bara vilja ha en frisk fot.

Pahinta on avuttomuus. Kun meinaan kaatua matkalla vessaan ja kun suihkussa käyminen ei onnistukaan itse, tajuan miltä vanhuksista täytyy tuntua, kun kunto huononee ja kyky itsenäisiin toimintoihin vähenee. Se hävettää. Kyllähän mä oikeesti osaan huolehtia itestäni.

Sitten on se haju. Minä itse, mun huone ja koko sairaala haisee kuolemalta. Joku on varmasti myös kuollut tässä huoneessa. Mä en sentään tuu kuolemaan tässä huoneessa, sen oon päättänyt. Tuo etova haju on kuitenkin pinttynyt hajuaistin sopukoihin tiukasti eikä se lähde pesemälläkään.

Den värsta är hjälplöshet. Nu vet jag exakt hur känner åldringar, stackars dem. Men jag är bara 21 år, det skäms att kunna inte ta hand om sigsjälv. Visste ni att normalt jag är inte sådant? På riktigt.

Sen är det också den lukten. Jag migsjävl, mitt rum och hela sjukhuset lukter som döda. Någon har säkert dogt i detta rummet. Jag ska inte göra det har jag bestämt. 

Aikani rypemisen jälkeen tajuan kuitenkin, ettei se auta yhtään mitään. On totta, että tää reissu pisti uusiksi niin työ-, opiskelu-, treeni-, kuin vapaa-ajankin suunnitelmatkin, mutta sellaista se elämä on. Aina jossitella voi, mutta se ei auta mitään, joten miksi vaivautua. Positiivisia puolia on aluksi vaikea keksiä, mutta niitäkin löytyy lopulta. Ainakin tää on opettavainen kokemus, joka kasvattaa varmasti luonnetta. Ainakin meen pikkuhiljaa parempaan päin. Ainakin saan hoitoa, kaikilla ei sitä mahdollisuutta edes ole. Ainakin sain pitää jalkani eikä se ehtinyt leviämään (kopkopkop). Ei auta mitään valittaa, mutta tunteet ja turhautuminen on hyvä päästää ulos, jotta pääsee taas eteenpäin. Elämä ei ole aina reilua, mutta siksipä tää elämän peli niin jännää onkin. Tää jos mikä kasvattaa mun sisua ja alunperin heikkoa kärsivällisyyttä entisestään.

Efter en stund i självömkan fattar jag att det hjälpar inte i min situationen. Det är ju sant att för den här resan måste jag omplanera nästan allt men sådant är livet. Man kan alltid fråga vad om men eftersom det hjälpar inte göra så, varför lösa tiden för det? För den första kan det vara lite svårt att hitta positiviska saker men om man på riktigt provar kan man. Åtminstone tiden här har varit en lärande erfarenhet som fostrar min karaktär. Man börjar att uppskatta grejer i helt olika sätt efter det. Åtminstone jag och benet går bättre varje dag. Åtminstone får jag vårdet, alla har inte ens en möjlighet för den. Åtminstone tappade jag inte hela foten. Kunde vara värre, mycket värre och jag tar synd om de som måste trivas en stor del i sitt liv i sjukhuset. Känns att jag har lärt att rispektera de riktika saker i livet och okså någonting från migsjälv här. Ganska naiv... Vilken retrit!