Mela - taistelu Maltan terveydenhoitojärjestelmää vastaan

Mela. Sana ihana on. Mela. Kertoo  kohtalon.

Enkä puhu nyt suomen kielen synonyymista airolle tai italiankielisestä omena-sanasta. Maltalla mela tarkoittaa nimittäin jotain ihan muuta. Suorana suomennoksena se vastaisi ehkä sanaa "niin", mutta todellisuudessa kyseiseen sanaan mahtuu myös hyvin paljon muuta sisältöä. Se on sana, jota maltalaiset tunkevat joka väliin ja joka selittää monen kaoottisen tilanteen Maltalla.

Täällä ollessani olen omaksunut maassa maan tavalla -asenteen, sillä fakta on se, että muuten täällä ei täysijärkinen Suomen hyvinvaltiolainen pärjää. Niinpä olenkin onnistunut välttämään suurempia vihantuntemuksia Maltaa kohtaan. Tämä päti pitkälle, kunnes mela-mittani tuli lopullisesti tappiinsa. Kestän bussit, jotka ovat täynnä, myöhässä tai eivät tule. Kestän asioiden hoitamisen hitauden. Kestän tämän maan jälkeenjääneisyyden. Kestän, ette tässä maassa tiedetä mitä on asiakaspalvelu. Kestän jopa maltalaisten maalaisjärjen puutteen. Yhden asian kanssa en kuitenkaan ole valmis pelleilemään, nmittäin terveyden. Antakaapas kun selitän.

Oli kohtalokas synttäri-iltani. Jalka vuosi kuin Niagaran putoukset seurauksena yhteentörmäyksestä portaankulman kanssa. Ambulanssi saapui kuin saapuikin. Olin kuitenkin shokissa, enkä olisi halunnut lähteä sairaalaan. Ensihoitohenkilökunta olisikin jättänyt minut mielellään vuotamaan kuiviin, mutta onnekseni ystäväni kantoi minut lanssin kyytiin aina kolmannesta kerroksesta asti. Sairaalaan pääsystä ei kuitenkaan ollut apua, sillä jono ensihoitoon oli arvioimattoman pitkä. "Mela, there are people dying before you", minulle todettiin kun kysyin arvioitua odotusaikaa. Lopulta, neljän tunnin odottamisen jälkeen, lähdin kotiin ilman jalan minkäänlaista puhdistusta. Mela.

Tapahtunut johti jalan pahalaatuiseen tulehdustilaan, ja päädyin sairaalaan - tällä kertaa yksityiseen. Sellä minua pidettiin vakuutuksen turvin kiinni, kunnes noin puolentoistaviikon kitumisen jälkeen sain puhuttua itseni ulos. Tänä aikana olin päässyt jalan puhdistusoperaatioon ja saanut lääkkeitä monen vuoden edestä. Ensimmäinen operaatio ulos päästyäni oli antibiootteien hankkiminen. Marssin  kinkkasin reseptin kanssa sairaalaan apteekkiin vain todetakseni, että kyseinen lääke oli sieltä loppu. Niin kuin koko myös koko saarelta. Kyseessä oli tietenkin niin spesifi troppi, että sitä ei voinut korvata millään muulla. Sain ohjeekseni lähteä käymään vähintään kolmessa apteekissa kyselemässä, josko näitä huippusuosittuja pillereitä olisi vielä varastossa ja kerätä apteekin leiman reseptiin todistukseksi, että se on loppu. Mela. Tämän jälkeen katsottaisiin, miten asiassa edettäisiin. Tässä vaiheessa muistutettakoot, että ensimmäinen pilleri olisi tullut ottaa jo monta tuntia sitten, ja että olin tosiaan jalkapuoli. Onnekseni lääkettä kuitenkin löytyi lopulta, ja pääsin iloitsemaan erävoitosta taistelussani Maltan terveydenhoitojärjestelmää vastaan.

Parantunut jalka ei kuitenkaan ollut,  sillä kun pääsin Suomeen, minut passitettiin suorinta tietä plastiikkakirurgian osastolle HUS:iin. Päivittelivät kuinka Maltalla hoito ei ollut ollut oikeanlaista. Viiden päivän jälkeen homma oli hoidettu Suomessa, ja vaikka toipuminen ottikin monta viikkoa, asiat suomalaisessa sairaalassa kuitenkin etenivät. Maltalaisella hoidolla jalka tuskin vieläkään olisi entisellään. Mela.

Olin jo melkein unohtanut kaikki taisteluni maltalaisissa apteekeissa ja sairaaloissa, kunnes muutama viikko sitten tajusin, että tarvitsen rokotteen Vietnamin-matkaa varten. Niinpä marssin (tällä kertaa pystyin jo kirjaimellisesti tekemään näin) lähimpään apteekkiin ja varasin yhden kappaleen hepatiitti B:tä. Tämä laitettiin tilaukseen ja homman piti olla puoliksi tehty. Seuraavana päivänä sain kuitenkin tekstiviestin rokotteen olevan varastosta loppu. Toivottivat hyvää päivänjatkoa. Niinpä lähdin metsästämään kyseistä piikkiä muista farmasioista. Kolme kierrettyäni ja viisi läpisoitettuani oli enemmän kuin selvää, että tämä B-piikki oli sekä loppu apteekkien omista varastoista, että koko Maltalta. Vihainen maltalainen apteekkari tokaisi puhelimessa sen olleen loppu jo viimeiset kuusi kuukautta, ja ettei asia ollut heidän ongelmansa. Luuri korvaan, eikä edes hyvää päivänjatkoa tällä kertaa. Mela.

Soitin myös erään apteekkarin ohjeen mukaisesti maltalaiseen rokotuskeskukseen, jossa ensimmäinen palvelija yhdisti ystävällisesti asiasta paremmin tietävälle. Tämä seuraava häiskä kuitenkin tiuskaisi, ettei tiennyt rokotteista. Pistin kovan kovaa vasten, ja selitin, että minun oli nimenomaan käsketty kysyä häneltä. Tämän seurauksena minut lopulta ohjattiin sairaanhoitajalle, joka tokasi, että rokote pitää hommata apteekista. Olin jälleen lähtöpisteessä. Mela.

Lopulta ahkeruuteni onneksi palkittiin, sillä eräällä apteekilla oli vielä yhdistelmärokote AB:ta varastossa. Varasin heti yhden ja ryntäsin töiden jälkeen sitä hakemaan. Puolen tunnin matkaan kului maltalaisille busseille uskollisella tyylillä noin puolitoista. Perille kuitenkin päästiin. Mela.

Olin innoissani ostamassa samantien kahta piikkiä, kunnes apteekin setä paljasti karvaisen hinna. Kaiken sen taistelun jälkeen en voinut muuta kuin purskahtaa itkuun, ottaa yhden piikin matkaan ja jatkaa kohti maltalaista terveyskeskusta, joka näytti kyllä enemminkin vankilalta. Ulkomaanrokotusten ovessa oli lappu, jossa käskettiin koputtamaan. Tein työtä käskettyä, ja sain vastaani (vaihteeksi) vihaisen maltalaisen naisen, joka huusi miksi olen tullut koputtamaan, kun he ovat sulkemassa. "Sorry, I just asked", sanoin, ja "And I just answered", hän vastasi. Minun käskettiin varaamaan aika ja tulemaan sitten uudestaan. Kyyneleet kuitenkin tekivät tehtävänsä, eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun piikki oli isketty habaani. Ohjeeksi sain ottaa vielä kaksi vahvistavaa piikkiä ennen matkaa ja yhden matkan jälkeen, vaikka Suomen ohjeen mukaisesti ennen matkaa tulisi ottaa vain yksi. Sain onneksi tähän selityksen: mela.

Kipaisin takaisin apteekkiin varaamaan seuraavia määrättyjä piikkejä. Siellä kuitenkin tajusin, että minulle oli määrätty myös kaksi muuta rokotetta, joita en ollut koskaan edes pyytänyt. Yhteensä siis kolme hepatiitti B:tä lisää ja 2x2 muuta rokotetta. Rahastusta, sanon minä! Viha tätä toimimatonta maata kohtaan purkautui jälleen apteekkihenkilökuntaan ärtymyksen värjääminä kyynelinä. Lopulta, kaiken säädön jälkeen otin yhteyttä Suomen terveydenhuoltoon, jossa todettiin maltalaisten puhuvan pehmoisia - minulle riittäisi ottaa enää yksi vahvistava ennen matkaa. Suosiolla päätin hoitaa asian loppuun Suomessa.

Nämä muutamat maltalaiseen terveydenhoitoon liittyvät esimerkit ovat vain yksiä monista tämän saaren epäkohdista. On totta, että monessa maassa asiat ovat vieläkin huonommin, mutta siinä kohtaa kun terveydenhoito yrittää vain rahastaa turhasta ja tekee hoitovirheitä, en voi vain sulkea silmiäni ja sanoa, että kaikki on hyvin. Tämäkö muka EU-maa? Mela, sanon minä.

Suomalaisella sisulla maltalaisessa sairaalassa / Retrit i maltese sjukhuset

Kipeenä oon ollut varmaan puolet lyhyestä elämästäni, mutta oon kuitenkin ollut siitä onnekas, etten oo koskaan joutunut viettämään (muutamaa pikkuleikkausta lukuunottamatta) pidempiä aikoja sairaalassa. Ennen kuin nyt kun jalkaparkani sai kokea massiivisen infektion puraisun ja joutui superhoitoon. Ja siltikin kun miettii, oon päässyt hyvin vähällä. Tiedän, että tää on hyvin pientä eikä ansaitse säettäkään valitusvirressä, mutta haluan avata ja jakaa vähän tuntemuksia, joita tää reissu on mussa herättänyt. Tervetuloa elämään mun viikkoa maltalaisessa sairaalassa.

Jag har varit sjuk tusen gånger i mitt liv men har varit så lyckad att har inte måste stannat i sjukhuset längre tider (förutom några småa kirurgir). Innan nu när ett sår i mitt ben eskalated till en massiv infektion. Men om man kollar på stora bildet och tänker på det måste man minnas att även detta händelsen är inte så dålig. Även det kunde vara mycke värre vill jag i alla fall jag öppna lite för ni hur det känns att trivas en vecka i ett maltese sjukhus.

Naapurihuoneen mummo (joka tänään osottautuikin papaksi) huutaa ja hetken mietin oonko erehtynyt teurastamoon vai viimeisiään vetelevien osastolle. Sitten oma huono olo muistuttaa olemassaolostaan ja joudun kertomaan itelleni miten sitä oikeen hengitettiinkään. Päässä pyörii ja oksettaa. Haluaisin nukkua, mutta olo ei anna myöten. Suljen silmät, alan nähdä tummia hahmoja ja kuulla suomenkielistä puhetta. Se ei kuitenkaan ole unta, vaan painostavaa hallusinaatiomaista kuvaa, jonka jälkeen onneksi nukahdan hetkeksi levottomaan uneen.

En gammal kvinna från granne rummet (som jag senare visste att veta att är en gammal prästman) skriker och en stund undrar jag om jag ligger i ett slakthus eller i döende människors avdeling. Sen börjar jag må illa igen och jag måste minnas mig hur man andas normalt. Allt gårs runt i huvudet och känns att snart måste man kräkas. Jag skulle vilja sova men det är inte möjligt i detta tillståndet. Jag stänger mina ögor, börjar att se mörka karaktärer och höras finska språket. Det är inte en dröm, snarare en typ av hallusination från druger. Efteråt får jag sova lite. 

Piip piip. Hoitaja työntyy huoneseen klo 6 verenpaine- ja kuumemittari mukanaan - tuttu homma. Antibiootit suoneen ja kipulääkkeet naamaan. Aamupala saapuu ja multa tehdään lounas- ja päivällistilaus. Huoneesta on merinäköala ja täällä on (tyhjä) minibaari - vähän kuin lomalla olisi, muttei kuitenkaan. Olo on pikemminkin kuin vankilassa, jossa päiväohjelmana on lääkärin odottelu, piikit ja verikokeet. Lopulta hän saapuu, valittaa huoneessa leijuvaa pahaa hajua (joka on joko jäänyt leijumaan lounasaterian kalasta tai musta) ja katsoo jalkaa. Tiedustelen, joko kohta pääsisin kotiin, mutta vastaus on naurahtava ehei. Viidennen kerran tällä viikolla. Mua ei naurata, pikemminkin itkettää. Korkeintaan kahden yön reissuksi ajattelemani sairaalahoitojakso ei ota loppuakseen ja se tuntuu toivottomalta. Kun ei tiedä joutuuko kitumaan täällä vielä päivän vai viikon, turtuu mieli eikä enää jaksa edes pettyä. Lääkäri lähtee kymmenen minuutin päästä ja jään taas odottamaan seuraavan päivän tuomiota. Kivuliaimmat operaatiot ovat sentään jo ohi - silloin huusin kyllä kovempaa kuin naapurihuoneen pappa. En kaipaa muiden sääliä, tahtoisin vaan terveen jalan.

Piip piip. Sjukskötaren kommer till rummet klockan sju och gör de bekanta blodtryckt och feber rutiner. Antibioter inne och lite värktabletter till munnen och dagen kan börjas. Frukosten kommer och jag beställer mat för lunchen och middagen. Det är en havutsikt från fönstret och det finns en (tom) minibar - nästan om man var i lovet men inte ens. Det känns mer att man var i en fängelse var dagens programmen är att vänta på läkaren och tar spiker. Äntligen kommer han och kollar på benet. Jag frågar snällt om det skulle vara dags att köra hem redan men han bara skrattar. På femte gången i denna sjukhusveckan. Jag skrattar inte, snarare gråter. Jag hade tänkt att borde stanna max en eller två natter men nu vet jag inte ens när skall den mardrömmen slutas. Jag saknar inte synd från andra människor, skulle bara vilja ha en frisk fot.

Pahinta on avuttomuus. Kun meinaan kaatua matkalla vessaan ja kun suihkussa käyminen ei onnistukaan itse, tajuan miltä vanhuksista täytyy tuntua, kun kunto huononee ja kyky itsenäisiin toimintoihin vähenee. Se hävettää. Kyllähän mä oikeesti osaan huolehtia itestäni.

Sitten on se haju. Minä itse, mun huone ja koko sairaala haisee kuolemalta. Joku on varmasti myös kuollut tässä huoneessa. Mä en sentään tuu kuolemaan tässä huoneessa, sen oon päättänyt. Tuo etova haju on kuitenkin pinttynyt hajuaistin sopukoihin tiukasti eikä se lähde pesemälläkään.

Den värsta är hjälplöshet. Nu vet jag exakt hur känner åldringar, stackars dem. Men jag är bara 21 år, det skäms att kunna inte ta hand om sigsjälv. Visste ni att normalt jag är inte sådant? På riktigt.

Sen är det också den lukten. Jag migsjävl, mitt rum och hela sjukhuset lukter som döda. Någon har säkert dogt i detta rummet. Jag ska inte göra det har jag bestämt. 

Aikani rypemisen jälkeen tajuan kuitenkin, ettei se auta yhtään mitään. On totta, että tää reissu pisti uusiksi niin työ-, opiskelu-, treeni-, kuin vapaa-ajankin suunnitelmatkin, mutta sellaista se elämä on. Aina jossitella voi, mutta se ei auta mitään, joten miksi vaivautua. Positiivisia puolia on aluksi vaikea keksiä, mutta niitäkin löytyy lopulta. Ainakin tää on opettavainen kokemus, joka kasvattaa varmasti luonnetta. Ainakin meen pikkuhiljaa parempaan päin. Ainakin saan hoitoa, kaikilla ei sitä mahdollisuutta edes ole. Ainakin sain pitää jalkani eikä se ehtinyt leviämään (kopkopkop). Ei auta mitään valittaa, mutta tunteet ja turhautuminen on hyvä päästää ulos, jotta pääsee taas eteenpäin. Elämä ei ole aina reilua, mutta siksipä tää elämän peli niin jännää onkin. Tää jos mikä kasvattaa mun sisua ja alunperin heikkoa kärsivällisyyttä entisestään.

Efter en stund i självömkan fattar jag att det hjälpar inte i min situationen. Det är ju sant att för den här resan måste jag omplanera nästan allt men sådant är livet. Man kan alltid fråga vad om men eftersom det hjälpar inte göra så, varför lösa tiden för det? För den första kan det vara lite svårt att hitta positiviska saker men om man på riktigt provar kan man. Åtminstone tiden här har varit en lärande erfarenhet som fostrar min karaktär. Man börjar att uppskatta grejer i helt olika sätt efter det. Åtminstone jag och benet går bättre varje dag. Åtminstone får jag vårdet, alla har inte ens en möjlighet för den. Åtminstone tappade jag inte hela foten. Kunde vara värre, mycket värre och jag tar synd om de som måste trivas en stor del i sitt liv i sjukhuset. Känns att jag har lärt att rispektera de riktika saker i livet och okså någonting från migsjälv här. Ganska naiv... Vilken retrit!

Där palmerna bor

När jag var liten vi åkte utomlands typ en gång i året vilken var en jättestort grej för mig. Min första gången i söder var när jag var 9 år och vi reste till Kanaria (den typiska) och alttifrån det har jag fått att erfara den samma magisk kännslan varje gången när jag ser den första palmen och fattar att jag på riktigt är utomlands. Jag tror att alla som har rest till söder vet hur känns det att känna solen på huden, undra på olika palmer och andas på den friska lukten som kommer från havet. Den spännande kännslan i mitten av alla som finns inte i vardagen, känslan att man är på semester. 

Nuförtiden ser jag palmer varje dag men den känslan är inte det samma som det brukade vara.

När man lever i Medelhavet det är ganska klart att man vanar vid palmerna och alla andra "södersaker". Då och då är det i alla fal bra att vakna sig och minnas hur privilegierad livet här är. Okej, det är ju sant att nästan alla kan själv välja hur de vill fira sina liver men ändå borde man ta ingenting för givet. Däremot när jag kollar på palmer och havet, provar jag alltid minns hur tacksam jag är för mitt livet här. Vardagen når överallt men det betyder inte man kunde inte njuta av det. Speciellt om man bor där palmerna bor.

Lähtemisen kaiho ja palaamisen vaikeus

Heipparallaa!

Aattelin tällä kertaa rustailla tälleen ajankohtaisesti tuntemuksista, joita kahden "kotimaan" välillä ramppaaminen aiheuttaa. Palasin just Suomen reissulta takasin Maltalle ja voin kertoo, että toi reissu on aina enemmän tai vähemmän shokki.

Viimeset päivät ennen Suomeen lähtöä kulu hitaammin kuin maltalainen bussi ruuhka-aikana, koska mun "Maltan perhe" aka kämppikset oli jo matkustaneet koto-Suomeen joulunviettoon. Jotenkin siitäkin odotuksesta kuitenkin selvittiin ja ennen kuin huomasinkaan istuin koneessa matkalla Suomeen. Lentäminen ei oo mitään mun lempipuuhaa, mutta oon oppinut ottamaan siitä ilon irti eli vetämään hirsiä lennot pitkät. Lentokoneessa mulla tulee kuitenkin aina sellanen jännä fiilis kun katon ikkunasta ja nään kuinka tää pieni kivenkokkare jää taakse. Tunne Maltan kodin jättämisestä on haikea, vaikka tiedänkin, että tuun sinne pian palaamaan. Mieleen pulpahtaa ajatus "miltä tuntuisi jos en palaisikaan?". Kaipa se kertoo, että on tästä kivenkokkareestakin lopulta muodotunut mulle tärkeä paikka - mun koti.

Vaikka olinkin odottanut Suomeen pääsyä innolla, iski mulle jonkinasteen shokki kun olin vihdoin sinne päässyt. Istuin meiän olkkarissa ja tunsin oloni niin tyhjäksi. Kyyneleet vieri pitkin poskia, koska en oikein tiennyt kuinka mun pitäis olla ja minne kuulun. Kyse ei oo siitä, ettenkö tuntis oloani kotosaksi Suomessa vaan pikemminkin siitä, että sinne palaaminen tuntuu aina vähän ristiriitaiselta. Fiilis ei ole sama kuin lomamatkalta kotiin palatessa, koska oon jättänyt osan mun sydämestä Maltalle.

Suhteellisen nopeesti siitä kuitenkin toivuttiin ja olihan musta ihana päästä nauttimaan lämpimästä kodista, kauniista Helsingistä ja ystävien ja perheen seurasta. Musta oli ehkä vähän liiankin kivaa päästä matkustamaan taas metrolla, kulkea ihmisjoukossa Manskulla, käydä ostamassa irttareita ja odottaa dösärillä kylmyydestä huolimatta, sillä tiesin bussin tulevan ajallaan. Ihanaa oli myös syödä mun lempirafloissa, käydä bissellä Kalliossa ja asioida ystävällisten asiakaspalvelijoiden kanssa (Maltalla asiakaspalvelu esim kaupoissa ja ravintoloissa on usein ala-arvoista). Ensimmäisen päivän ajatus "kuinka voin ikinä muuttaa takas tänne" karistui nopeasti ja vaihtui tunteeseen, että kyllähän mä pystyn tänne vielä joku päivä palaamaan. Tälläkin hetkellä ikävöin jopa vähän Stadia...

Päivät hurahti hujakalla, mutta ehdin kuitenkin nauttimaan mulle rakkaiden ihmisten seurasta. Vaikka tiedän Suomen reissun olevan aina enemmän ja vähemmän paikasta toiseen juoksemista, koin kuitenkin nauttivani siitä kuinka ehdin nähdä niin monia ystäviäin. Välilllä havahduin tunteeseen, kuinka onnellinen olin ja kuinka hauskaa mulla oli mun rakkaiden lähellä. Jossain välissä alkoi kuitenkin puuduttamaan samoihin kysymyksiin vastaaminen ja puolen vuoden elämäntarinan selittäminen uudelleen ja uudelleen. Totuus vaan on, että aika ei millään tahdo riittää säännölliseen yhteydenpitoon kaikkien ystävien kanssa, joten kun jälleennäkeminen koittaa on väistämättäkin selitettävä mitä viimeisen puolen vuoden aikana on pääpiirteittäin ehtinyt tapahtumaan. Totta on kuitenkin myös, että tosiystävien kanssa meno jatkuu aina siitä mihin viimeksi jäikin, vaikka viime kerrasta olisikin aikaa.

Viime vuonna joululomalta palaaminen ei tuntunut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta, sillä musta tuntu ettei mulla ollut juuri kavereita täällä (talvella porukka oli jotenkin harvinaisen koomassa täällä) ja olo oli aika tyhjä kun koko joululoma oli ollut täynnä Suomi-kamuja. Nyt palatessa fiilis oli kuitenkin enemminkin odottava, koska tiesin, että tällä kertaa Maltalla mua odottaa myös läjä mun lemppari-ihmisiä, siinä missä Suomessakin sekä uudet haasteet. Toinen puoli musta odotti innolla paluuta Maltalle, mutta toinen olis halunnut jäädä Suomeen vielä edes hetkeksi. Paluumatkalla lentokoneessa tunsin kuitenkin, että olen palaamassa mun toiseen kotiin.

Älä droppaa mun tunnelmaa

Lasissa Lidlin kolmen euron viintä, edessä vuohenjuustoleipiä ja vihanneksia, perse hikoo penkkiin ja taustalla soi Vesalaa - mä oon onnellinen.

Aamu alkoi rennosti tuliaisFazerinsinistä sohvalla maistellen ja vapaapäivästä nauttien. Tämän jälkeen vuorossa oli hikinen lenkki ja jalkapäivä salilla. Kun kävelin Dr.Juicen Berry Recovery-smoothie kädessä kotia kohti, mietin vain että on mulla asiat vissiin aika hyvin.

Ystäväni Tiina Tinski Tiskiharjanen ilmestyi ilahduttamaan mua aina yhtä pirteällä olemuksellaan ja nähtiin eilen ekaa kertaa vuoteen. Tollasissa tilanteissa tosiaan huomaa, että tosiystävien kanssa kaikki on aivan kuten ennenkin vaikka ei näkisikään kuin kerran vuodessa. Yritettiin parissa tunnissa käydä läpi päällimmäiset kuulumiset - tai no oikeastaan se meni siihen että Tiina haastatteli mun Maltalaiffista ja mä vastailin kuuliaisesti. Puhuttiin maltalaisten laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä ja siitä kuinka täällä elämä on rennompaa ja aikatauluvapaampaa. Mulle henkilökohtasesti ei oo ollut kovin helppoa tottua tähän, mutta ehdottomasti hyvä elämänkoulu mulle tän asian suhteen.

"Pakko myöntää et oon mä kyl vähä kade, me lähetään takas kylmään Suomeen ja sä jäät tänne auringon alle huolettomaan elämään." Jotain tohon suuntaan sanoin Tinski ja sitä jäinkin sitten itsekseni pohtimaan - tossahan on perää. Sitä tarvii aina aika-ajoin muistutuksen siitä miten onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Mulla on siisti sisätyö, nasta asunto, ihania ystäviä ja ainakin 300 aurinkoista päivää vuodessa.

Okei joo, tottakai Maltassakin on ne varjopuolensa. Kun mikään ei toimi (sähkökatkos kerran kahessa viikossa, luvattu pinkoodi pankkikorttiin on kuukauden myöhässä ja meinaat jäädä auton alle vähintään kerran viikossa), oot myöhässä itsestäsi riippumattomista syistä ja vaatteet hikoo ihoon kiinni tulee pakostakin ikävä Suomea. Niin se kuitenkin menee, että jos ulkomaille muuttaa niin tulee oppia elämään maan tavoilla. Vaikka tää wannabeEUmaa ottaakin välillä pattiin niin tulee muistaa että itepähän mä oon asuinpaikkani valinnu ja mitä mä mahdollisesti tekisin tän ajan Suomessa. Oon tajunnut että on ihan ok tehdä sitä miltä ittestä hyvältä tuntuu eikä pakottaa itteään yhteiskunnan luomaan "opiskele-työllisty-pariudu-teelapsia"-muottiin. Tiedän että munkin aika koulunpenkillä vielä koittaa, mutta sitä ennen yritän tällä elämänkoulun oppitunnilla kekata mikä ois se mun juttu. Aiemmin kauheksumani välivuodet onkin nyt mun mielestä varsin fiksu juttu ja mun lähtö Maltalle tähänastisen elämäni paras päätös. Eipä sitä vielä vuosi sitten olisi uskonut että täällä sitä vielä ollaan vuodenkin päästä.

Muutettiin toissapäivänä uuteen kämppään ja tää on kyllä aikamoinen kartano - kuvia luvassa myöhemmin. Yhet mun parhaimmista maltakamuista, Ida ja Taru teki comebackin joten meiän T.I.S.S.I.T -posse on koossa taas, joten voin luvata että pian raikuu taas Titanic Corksissa. Yksin tulin mutta nyt ympärillä on joukko tärkeitä ihmisiä jotka auttaa jaksamaan huonoinakin päivinä.

Tiedän että talven tullen tunnelma vähän laskee, joten nyt täytyy nauttia näistä yleensä varsin stressittömistä päivistä ja ladata akkuja tuota kolme kuukautta kestävää talvea varten.

New visitor in the queue part 1

Toukokuun puolessa välissä saatiin hieman väriä arkeen kun tänne kivenkokkareelle alkoi lappaa kaikenkarvaista suomiturrea grillaamaan (lue: käräyttämään) ulkokuortansa ja siinä sivussa meitsiäkin moikkaamaan.

Ensimmäisenä vuorossa oli armaiden vanhempieni aika karauttaa karille ja tulla ihmettelemään Välimeren tunnelmaa. Mulla oli sopivasti iltavuoroa puoli viikkoa, joten aamut pyhitettiin milloin millekin ristiretkille ja loppuviikko lomailtiin yhdessä. Oli maailman ihanin tunne halata äitiä ja iskää puolen vuoden tauon jälkeen, tarjota brunssi ekassa omassa kodissa ja päästä esittelemään uusia kotikontujaan.

 Viikko vierähti vauhdilla lähi- ja kaukoseutuja kierrellen. Mun vapailla vuokrattiin auto ja suunnattiin Gozolle. Iskällä oli pieniä ongelmia muistaa pysyä vasemmalla puolella tietä ja että vilkku on pyyhkijöiden paikalla.

Seuraavana vierailevana tähtenä Sanzashowssa oli Helmuri suoraan Jäken idyllistä. Oli huisia saada tällainen extemporevierailija ja vaihtaa kuulumisia puolen vuoden takaa. Ensimmäiseksi tutustutin Helmukan paikalliseen suomiyhteisöön, mutta ehdittiin me turisteloimaankin katakombeilla ja Golden Baylla.

Jatkoa luvassa...

Maltan Salkkarit

Mitä tapahtuu kun laitetaan liian monta sataa suomalaista pienelle kiven kokkareelle, joka on pituudeltaan vain 35 kilometriä? Tähän yksi näistä maltan mamuista vastasi osuvasti: "Tää saari on kyllä yks suomalainen sinkkulaiva". Tuo lause tiivistää tän menon aika nappiin ja ollaankin Tarun kanssa nimetty meiän elämä täällä Maltan Salkkareiksi.
Te Maltan suomalaiset, jotka tätä luette, tiedätte luultavasti turhankin hyvin, mitä tarkoitan, mutta Suomen suomalaisten naamat ovat varmaankin vääntyneet kysymysmerkeille, joten eiköhän avata tätä hommaa hieman:

Tän lyhyen täällä Maltalla viettämäni ajan aikana, olen päässyt seuraamaan ja olemaan mukana varsin hupaisassa saippuaoopperassa. Välillä nimittäin meno tällä kivellä on ihan oikeasti verrattavissa tuohon vuosikausia telkkarissa pyörineeseen Salatut Elämät- draamasarajaan. Kun asiaa alkaa miettimään, noita yhtäläisyyksiä salkkarimenoon on jopa pelottavan paljon.

Kaikki lähtee siitä, että "kaikki tuntevat toisensa"

Tämä on toki yleistämistä, törmäänhän sentään viikoittain uusiin tuttavuuksiin. Pieni totuuden siemen tässä väitteessä kuitenkin kytee, sillä kukoistavan pelibisneksen ansiosta suuri määrä suomalaisia ja muita skandeja pakkautuu pakostakin samalle alueelle ja näin ollen piirit ovat hyvinkin pienet.
Suurin osa tämän sarjan hahmoista asuu St. Julians ja Sliema kaupunkien lähimaastossa, joten jo pelkästään ulos astuessaan voi olla lähes varma törmäävänsä tuttuihin kuin Salkkareissa konsanaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on taannoinen noin puolisen tuntia kestänyt kauppareissuni lähikauppaan, jonka aikana ehdin törmäämään lähes kymmeneen tuttuun ja vaihtamaan muutaman sanan heidän kanssaan.

Mulle pääkaupungin kasvatille nää pienet piirit onkin tuntunut hieman hassulta, mutta pikkupaikkakuntalaiselle tällainen on varmasti ihan normaalia. En kuitenkaan nää tässä mitään pahaa, vaan nauran kerta toisensa jälkeen sille kun huomaan lähes kaikkien suomipiireissä piirivät tietävän toisensa tai vähintäänkin Maltan kuuluisimmat Suomi-sankarit ja legendat, joiden seikkailuista ja edesottamuksista voisi melkein kirjoittaa kirjan. Ei ole kuitenkaan pelkoa siitä, että tämän sarjan hahmoihin ehtisi kyllästymään, sillä vaihtuvuus on yhtä suurta kuin Salatuissa Elämissä niin ikään.

"On niitä muitakin paikkoja" - vai onko

Aivan kuten Salkkareissa, myös meillä täällä on ne muutamat vakipaikat, joissa ei vain voi olla törmäämättä tuttuihin. Näistä esimerkkeinä mainittakoot Sliemassa sijaitseva saluuna nimeltä Black Gold, St. Juliansissa suosiostaan nauttiva irkkupubi Cork's ja kaikenkarvaisten skandien suosiossa oleva Bacco's Pacevillen sydämessä. Näissä ja muutamissa muissa paikoissa nämä sarjan hahmot viettävät iltojansa viikko toisensa jälkeen. Musta olikin hassua kun menin jouluna käymään Suomessa eräässä lempparibaarissani Helsingin Kalliossa, enkä törmännyt yhteenkään tuttuun. Erona taitaakin olla, että Kalliossa itsessään taitaa olla yhtä paljon baareja kuin Sliemassa ja St.Juliansissa yhteensä.

Juorut kulkee kuin Ulla Taalasmaan seurassa konsanaan

Mun parasta hupia täällä on (etenkin viikonloppujen jälkeen) kuunnella mehevämpiä juoruja, joista puskaradio täällä tiedottaa hyvinkin nopeasti. Nämä juorut eivät ole aina edes mitään ihmeellisiä, mutta ihmisen luontaisen uteliaisuuden takia herkullista kuunneltavaa, varsinkin kun niitä maustaa hieman ja paistaa meheväksi voissa. Hauskaa on myös kuulla, mitä itsestä tai kavereista liikkuu ja järkyttyä kuinka paljon jutut voivatkaan suurentua ja siinä sitten pohtia mistä ihmeestä ne ovat oikein saaneet alkunsa. Itse olen kuitenkin toistaiseksi ainakin keskittynyt lähinnä näiden juorujen puimiseen, niiden päähenkilöksi pääsemisen tavoittelun sijaan. Maltalla kuitenkin kenestä vaan voi tulla tunnettu. En sitten tiedä onko se hyvä vai huono asia.

Tätä draaman määrää

En oo varmaan koskaan elänyt näin keskellä draamaa kuin mitä täällä Maltalla. Milloin on käsirysyä tai sanaharkkaa kapakassa, milloin huumataan, milloin on draamaa työpaikalla, tai yleisimmin milloin on saatu aikaan aikamoinen ihmissuhdesoppa, jossa voidaan tarvita jopa välienselvittelijää. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin... Jonkun mielestä tää voisi olla rasittavaa, mutta mun näkökulma asiaan on, että ripaus draamaa tuo vaan piristystä päivään ja elämään ylipäätään.

Suomalaiset Maltalla

Juorujen lisäksi toinen hyvä ajanviete täällä on "Suomalaiset Maltalla"- facebook ryhmässä norkoilu. Ryhmään postataan päivittäin ja nämä viestiketjut saavat aikaan joko nauru- tai itkureaktion. Hupaisinta on lukea kuinka ihmiset provosoituvat sarkastisista kommenteista ja trolleista, joita ryhmästä löytyy myös pilvin pimein.

Maltalaiset ovat oma lukunsa

En voi kuitenkaan väittää suomalaisten olevan ainoa Maltalla asumisen hupaisaksi tekevä seikka. Aivan oma lukunsa ovat myös nämä maltalaiset. Voin lämpimästi suositella lukemaan Juha Vuorisen kirjan "Maltan mieleni", jotta saisitte edes pienen käsityksen tämän saaren käsittämättömästä maailmanmenosta. Joissain asioissa olemme vain niin eri maailmoista maltalaisten kanssa, että ihan naurattaa. Oppia kuitenkin ikä kaikki...

Maltan poliisi "Pulizija"

Otetaanpa tähän loppuun vielä sellainen loppukevennys nimeltä Maltan poliisi aka Pulizija, jota ei vain voi ottaa tosissaan. Iltaisin viiden hengen ryhmissä Pacevillen alueella parveilevat ja kaduilla huomattavaa ylinopeutta kaahaavaat pulizijat voivat saada naurureaktion aikaan jo pelkän ulkonäkönsä perusteella. Lyhyen lännät, maltalaisen, tukevahkon ruumiinrakenteen omaavat pulizijat omistavat komean koppalakkisen virkapuvun, mutta eivät juuri maalaisjärjeä. Maltan poliisin mielestä esimerkiksi nuuskan hallussapito tai julkisella paikalla kuseminen ovat pahemmin rangaistava teko kuin puukotus tai käsiksi käyminen. En ole itse toki näitä henkilökohtaisesti kokenut, mutta lähipiiri ja puskaradio ovat pitäneet minut varsin hyvin perillä Maltan poliisin toimista. Yksi esimerkki tapaamisesta pulizijan kanssa löytyy tästä ihan lähipiiristä kun eräs kaunis aamu nämä pulizijat tulivat hakemaan erästä ystävääni kotiovelta. Syy tähän ei kuitenkaan ollut lainkaan ystäväni oma, vaan hänen kämpässään aikaisemmin asuneen tytön, joka oli tehnyt ties mitä kiellettyä. Olipa siinä sitten selvittelemistä kun yrität tehdä pulizijoille selväksi, ettet ole kyseinen henkilö - ja pulizijathan uskovat tämän varmasti saman tien.

Kaiken kaikkiaan siis varsin hyvä paikka asua tämä saari - ei ainakaan tule tylsää.