Suomalaisella sisulla maltalaisessa sairaalassa / Retrit i maltese sjukhuset

Kipeenä oon ollut varmaan puolet lyhyestä elämästäni, mutta oon kuitenkin ollut siitä onnekas, etten oo koskaan joutunut viettämään (muutamaa pikkuleikkausta lukuunottamatta) pidempiä aikoja sairaalassa. Ennen kuin nyt kun jalkaparkani sai kokea massiivisen infektion puraisun ja joutui superhoitoon. Ja siltikin kun miettii, oon päässyt hyvin vähällä. Tiedän, että tää on hyvin pientä eikä ansaitse säettäkään valitusvirressä, mutta haluan avata ja jakaa vähän tuntemuksia, joita tää reissu on mussa herättänyt. Tervetuloa elämään mun viikkoa maltalaisessa sairaalassa.

Jag har varit sjuk tusen gånger i mitt liv men har varit så lyckad att har inte måste stannat i sjukhuset längre tider (förutom några småa kirurgir). Innan nu när ett sår i mitt ben eskalated till en massiv infektion. Men om man kollar på stora bildet och tänker på det måste man minnas att även detta händelsen är inte så dålig. Även det kunde vara mycke värre vill jag i alla fall jag öppna lite för ni hur det känns att trivas en vecka i ett maltese sjukhus.

Naapurihuoneen mummo (joka tänään osottautuikin papaksi) huutaa ja hetken mietin oonko erehtynyt teurastamoon vai viimeisiään vetelevien osastolle. Sitten oma huono olo muistuttaa olemassaolostaan ja joudun kertomaan itelleni miten sitä oikeen hengitettiinkään. Päässä pyörii ja oksettaa. Haluaisin nukkua, mutta olo ei anna myöten. Suljen silmät, alan nähdä tummia hahmoja ja kuulla suomenkielistä puhetta. Se ei kuitenkaan ole unta, vaan painostavaa hallusinaatiomaista kuvaa, jonka jälkeen onneksi nukahdan hetkeksi levottomaan uneen.

En gammal kvinna från granne rummet (som jag senare visste att veta att är en gammal prästman) skriker och en stund undrar jag om jag ligger i ett slakthus eller i döende människors avdeling. Sen börjar jag må illa igen och jag måste minnas mig hur man andas normalt. Allt gårs runt i huvudet och känns att snart måste man kräkas. Jag skulle vilja sova men det är inte möjligt i detta tillståndet. Jag stänger mina ögor, börjar att se mörka karaktärer och höras finska språket. Det är inte en dröm, snarare en typ av hallusination från druger. Efteråt får jag sova lite. 

Piip piip. Hoitaja työntyy huoneseen klo 6 verenpaine- ja kuumemittari mukanaan - tuttu homma. Antibiootit suoneen ja kipulääkkeet naamaan. Aamupala saapuu ja multa tehdään lounas- ja päivällistilaus. Huoneesta on merinäköala ja täällä on (tyhjä) minibaari - vähän kuin lomalla olisi, muttei kuitenkaan. Olo on pikemminkin kuin vankilassa, jossa päiväohjelmana on lääkärin odottelu, piikit ja verikokeet. Lopulta hän saapuu, valittaa huoneessa leijuvaa pahaa hajua (joka on joko jäänyt leijumaan lounasaterian kalasta tai musta) ja katsoo jalkaa. Tiedustelen, joko kohta pääsisin kotiin, mutta vastaus on naurahtava ehei. Viidennen kerran tällä viikolla. Mua ei naurata, pikemminkin itkettää. Korkeintaan kahden yön reissuksi ajattelemani sairaalahoitojakso ei ota loppuakseen ja se tuntuu toivottomalta. Kun ei tiedä joutuuko kitumaan täällä vielä päivän vai viikon, turtuu mieli eikä enää jaksa edes pettyä. Lääkäri lähtee kymmenen minuutin päästä ja jään taas odottamaan seuraavan päivän tuomiota. Kivuliaimmat operaatiot ovat sentään jo ohi - silloin huusin kyllä kovempaa kuin naapurihuoneen pappa. En kaipaa muiden sääliä, tahtoisin vaan terveen jalan.

Piip piip. Sjukskötaren kommer till rummet klockan sju och gör de bekanta blodtryckt och feber rutiner. Antibioter inne och lite värktabletter till munnen och dagen kan börjas. Frukosten kommer och jag beställer mat för lunchen och middagen. Det är en havutsikt från fönstret och det finns en (tom) minibar - nästan om man var i lovet men inte ens. Det känns mer att man var i en fängelse var dagens programmen är att vänta på läkaren och tar spiker. Äntligen kommer han och kollar på benet. Jag frågar snällt om det skulle vara dags att köra hem redan men han bara skrattar. På femte gången i denna sjukhusveckan. Jag skrattar inte, snarare gråter. Jag hade tänkt att borde stanna max en eller två natter men nu vet jag inte ens när skall den mardrömmen slutas. Jag saknar inte synd från andra människor, skulle bara vilja ha en frisk fot.

Pahinta on avuttomuus. Kun meinaan kaatua matkalla vessaan ja kun suihkussa käyminen ei onnistukaan itse, tajuan miltä vanhuksista täytyy tuntua, kun kunto huononee ja kyky itsenäisiin toimintoihin vähenee. Se hävettää. Kyllähän mä oikeesti osaan huolehtia itestäni.

Sitten on se haju. Minä itse, mun huone ja koko sairaala haisee kuolemalta. Joku on varmasti myös kuollut tässä huoneessa. Mä en sentään tuu kuolemaan tässä huoneessa, sen oon päättänyt. Tuo etova haju on kuitenkin pinttynyt hajuaistin sopukoihin tiukasti eikä se lähde pesemälläkään.

Den värsta är hjälplöshet. Nu vet jag exakt hur känner åldringar, stackars dem. Men jag är bara 21 år, det skäms att kunna inte ta hand om sigsjälv. Visste ni att normalt jag är inte sådant? På riktigt.

Sen är det också den lukten. Jag migsjävl, mitt rum och hela sjukhuset lukter som döda. Någon har säkert dogt i detta rummet. Jag ska inte göra det har jag bestämt. 

Aikani rypemisen jälkeen tajuan kuitenkin, ettei se auta yhtään mitään. On totta, että tää reissu pisti uusiksi niin työ-, opiskelu-, treeni-, kuin vapaa-ajankin suunnitelmatkin, mutta sellaista se elämä on. Aina jossitella voi, mutta se ei auta mitään, joten miksi vaivautua. Positiivisia puolia on aluksi vaikea keksiä, mutta niitäkin löytyy lopulta. Ainakin tää on opettavainen kokemus, joka kasvattaa varmasti luonnetta. Ainakin meen pikkuhiljaa parempaan päin. Ainakin saan hoitoa, kaikilla ei sitä mahdollisuutta edes ole. Ainakin sain pitää jalkani eikä se ehtinyt leviämään (kopkopkop). Ei auta mitään valittaa, mutta tunteet ja turhautuminen on hyvä päästää ulos, jotta pääsee taas eteenpäin. Elämä ei ole aina reilua, mutta siksipä tää elämän peli niin jännää onkin. Tää jos mikä kasvattaa mun sisua ja alunperin heikkoa kärsivällisyyttä entisestään.

Efter en stund i självömkan fattar jag att det hjälpar inte i min situationen. Det är ju sant att för den här resan måste jag omplanera nästan allt men sådant är livet. Man kan alltid fråga vad om men eftersom det hjälpar inte göra så, varför lösa tiden för det? För den första kan det vara lite svårt att hitta positiviska saker men om man på riktigt provar kan man. Åtminstone tiden här har varit en lärande erfarenhet som fostrar min karaktär. Man börjar att uppskatta grejer i helt olika sätt efter det. Åtminstone jag och benet går bättre varje dag. Åtminstone får jag vårdet, alla har inte ens en möjlighet för den. Åtminstone tappade jag inte hela foten. Kunde vara värre, mycket värre och jag tar synd om de som måste trivas en stor del i sitt liv i sjukhuset. Känns att jag har lärt att rispektera de riktika saker i livet och okså någonting från migsjälv här. Ganska naiv... Vilken retrit!

All good everything

 House has warmed and four princesses are enjoying their new castle.

Älä droppaa mun tunnelmaa

Lasissa Lidlin kolmen euron viintä, edessä vuohenjuustoleipiä ja vihanneksia, perse hikoo penkkiin ja taustalla soi Vesalaa - mä oon onnellinen.

Aamu alkoi rennosti tuliaisFazerinsinistä sohvalla maistellen ja vapaapäivästä nauttien. Tämän jälkeen vuorossa oli hikinen lenkki ja jalkapäivä salilla. Kun kävelin Dr.Juicen Berry Recovery-smoothie kädessä kotia kohti, mietin vain että on mulla asiat vissiin aika hyvin.

Ystäväni Tiina Tinski Tiskiharjanen ilmestyi ilahduttamaan mua aina yhtä pirteällä olemuksellaan ja nähtiin eilen ekaa kertaa vuoteen. Tollasissa tilanteissa tosiaan huomaa, että tosiystävien kanssa kaikki on aivan kuten ennenkin vaikka ei näkisikään kuin kerran vuodessa. Yritettiin parissa tunnissa käydä läpi päällimmäiset kuulumiset - tai no oikeastaan se meni siihen että Tiina haastatteli mun Maltalaiffista ja mä vastailin kuuliaisesti. Puhuttiin maltalaisten laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä ja siitä kuinka täällä elämä on rennompaa ja aikatauluvapaampaa. Mulle henkilökohtasesti ei oo ollut kovin helppoa tottua tähän, mutta ehdottomasti hyvä elämänkoulu mulle tän asian suhteen.

"Pakko myöntää et oon mä kyl vähä kade, me lähetään takas kylmään Suomeen ja sä jäät tänne auringon alle huolettomaan elämään." Jotain tohon suuntaan sanoin Tinski ja sitä jäinkin sitten itsekseni pohtimaan - tossahan on perää. Sitä tarvii aina aika-ajoin muistutuksen siitä miten onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Mulla on siisti sisätyö, nasta asunto, ihania ystäviä ja ainakin 300 aurinkoista päivää vuodessa.

Okei joo, tottakai Maltassakin on ne varjopuolensa. Kun mikään ei toimi (sähkökatkos kerran kahessa viikossa, luvattu pinkoodi pankkikorttiin on kuukauden myöhässä ja meinaat jäädä auton alle vähintään kerran viikossa), oot myöhässä itsestäsi riippumattomista syistä ja vaatteet hikoo ihoon kiinni tulee pakostakin ikävä Suomea. Niin se kuitenkin menee, että jos ulkomaille muuttaa niin tulee oppia elämään maan tavoilla. Vaikka tää wannabeEUmaa ottaakin välillä pattiin niin tulee muistaa että itepähän mä oon asuinpaikkani valinnu ja mitä mä mahdollisesti tekisin tän ajan Suomessa. Oon tajunnut että on ihan ok tehdä sitä miltä ittestä hyvältä tuntuu eikä pakottaa itteään yhteiskunnan luomaan "opiskele-työllisty-pariudu-teelapsia"-muottiin. Tiedän että munkin aika koulunpenkillä vielä koittaa, mutta sitä ennen yritän tällä elämänkoulun oppitunnilla kekata mikä ois se mun juttu. Aiemmin kauheksumani välivuodet onkin nyt mun mielestä varsin fiksu juttu ja mun lähtö Maltalle tähänastisen elämäni paras päätös. Eipä sitä vielä vuosi sitten olisi uskonut että täällä sitä vielä ollaan vuodenkin päästä.

Muutettiin toissapäivänä uuteen kämppään ja tää on kyllä aikamoinen kartano - kuvia luvassa myöhemmin. Yhet mun parhaimmista maltakamuista, Ida ja Taru teki comebackin joten meiän T.I.S.S.I.T -posse on koossa taas, joten voin luvata että pian raikuu taas Titanic Corksissa. Yksin tulin mutta nyt ympärillä on joukko tärkeitä ihmisiä jotka auttaa jaksamaan huonoinakin päivinä.

Tiedän että talven tullen tunnelma vähän laskee, joten nyt täytyy nauttia näistä yleensä varsin stressittömistä päivistä ja ladata akkuja tuota kolme kuukautta kestävää talvea varten.

Mitä Malta on muuttanut minussa?

Ajattelin kirjoittaa tällä kertaa hieman asioista - niin konkreettisista, kuin pään sisäisistäkin - jotka ovat muuttuneet kuluneen kahdeksan kuukauden (härregod, oonko tosiaan ollut täällä jo kahdeksan kuukautta?!?) aikana. Mainitsemieni lisäksi on toki hurjasti muitakin asioita, jotka ovat nyt varsin eri tolalla, mutta joita en lähde märehtimään tällä kertaa sen enempiä ihan vaan säästääkseni teitä yliajattelun mestarin pahemmanlaatuiselta vuodatukselta.

Jospa nyt pikku hiljaa sitten siihen asiaan:

Kun kolmas päivä syyskuuta halasin äitiä ja iskää lentokentällä, en vieläkään täysin ollut sisäistänyt mihin olen oikein ryhtymässä. Vasta lentokoneessa matkalla Maltalle, tajusin mitä oikein oli tapahtumassa. Juu - tässä vaiheessa te lukijat hymähtelette tälle kuinka teen tästä kaikesta niin suurta ja jännittävää. Tosiasiassahan mulla ei ollut mitään hätää, sillä paikan päällä mua odotti suomalainen host-perhe ja jopa muutama suomalainen tuttu. Silti uskaltaisin väittää, että tämä kyseinen matka on muuttanut mua aika paljon.

Kielitaito

Tuolloin kahdeksan kuukautta sitten matkaan lähti 19-vuotias, englannin puhumista pelkäävä suomityttö. Toki tämä suomalaisten väenpaljous tällä kiven kokkareella on ollut varsin pehmeä lasku, mutta koska kyseessä on kuitenkin englanninkielinen maa, joutui tämä tyttö avaamaan suunsa ja alkaa käyttämään tuota kammoksuttua enkkua ihan päivittäin varsin pian. Kuitenkin vasta harrastusten, eri maalaisten ystävien sekä tietenkin työpaikan myötä koko kouluajan takaraivossa kalvanut pelko virheiden tekemisestä on päässyt hälvenemään. 

Positiivinen yllätys on myös ollut se kuinka paljon olen päässyt puhumaan ruotsia, vaikka asunkin Välimerellä. Yksi vaihtoehdoistani au pair kohteeksi olikin Ruotsi, sillä olen aina jotenkin pitänyt hurjasti kyseisestä kielestä ja halusin päästä käyttämään sitä enemmänkin. Lyckligtvis, ruotsalaiset ovat Maltan suurin etninen ryhmä, joten suomalaisten jälkeen suurin osa kavereistani täällä on ruotsalaisia. On ollut myös jännä huomata kuinka paljon rohkeammin avaan suuni kun kyseessä on ruotsin kieli verrattuna englantiin, vaikkei kielitaito sen parempi olekaan. Arvelisin tämän kuitenkin johtuvan lähinnä kouluaikaisista muistoista ja omasta innostuneisuudestani.

Muutto omilleen 

Kuten jo viime postauksessa mainitsinkin, on ulkomaille muuton lisäksi mulla ollut myös suhteellisen suuri muutos tuo omilleen muuttaminen. Suomessa asustellessani, asuin koko sen astisen elämäni samassa talossa yhdessä vanhempieni kanssa. Niin paljon kuin Helsinkiä rakastankin, kaipasin kovasti uusiin ympyröihin. Onhan Malta tottakai elinympäristönä aivan erilainen kuin Mosa, jossa meidän omakotitalo sijaitsee, mutta koska muutoksia on tullut ulkomaille muuttaessa eteen niin paljon muitakin, on sopeutuminen asumisjärjestelyihin onnistunut varsin mutkattomasti.
Erona Suomeen on, että täällä lähes kaikki kämpät on valmiiksi kalustettuja (mikä on meidän mamujen kannalta vain hyvä juttu), mikä voi toki aiheuttaa sen, ettei Maltan koti tunnu niin helposti kodilta. Mulla ei kuitenkaan tätä ongelmaa ole ollut, sillä meillä kävin Roosan kanssa kuin Onnelille ja Annelille; meidän kämppä on kuin tehty kahdelle nuorelle tytölle!

Muutto pois kotoa oli toki kaivattu, mutta ei loppupeleissä tuntunut sen mullistavammalta kuin vaikka uuteen huulipunaan vaihtaminen. Jonkin verran omilleen muutto on kuitenkin muuttanut ajatuksiani esimerkiksi kotitöistä. Täällä ollessani olen jopa oppinut pitämään siivoamisesta. Ei meillä koti-Suomessakaan käynyt siivooja, mutta etenkin nyt kun kämppä on oma, pitää sen siistinä entistä mieluummin kun tiedostaa, ettei kukaan toinen sitä puolestasi tule tekemään.Voisin myös sanoa kokkaustaitojen kohentuneen jo lähelle Michelin tähteä monien yritys ja erehdys - operaatioiden jälkeen. Täällä kypsyy siis aikamoinen tuleva laatuvaimo suorastaan.

Irti oravanpyörästä

Siellä varmaan taas lukijat tyrskivät kahvinsa rinnuksilleen kun lukevat edellisen otsikon. Kuinka muka 19-vuotias voisi olla jo oravanpyörässä. Uskallan kuitenkin väittää, että ainakin ennen kesää elin vielä jonkinlaisessa kierteessä, joka toistui viikosta toiseen harmaana ja samanlaisena. Tiedän monen tuskailevan samaisen asian takia, ja toisaalta niinhän se menee, että arjen ei kuulukaan olla hohdokasta ja herkullista. Mun elämä Suomessa pyöri kuitenkin monta vuotta aika pitkälle voimistelun  parissa - ja olen toki siitä hyvin onnellinen. Silti on tuntunut vapauttavalta ja hyvältä kokeilla elämää ilman rutiininomaisesti toistuvaa viikkoaikataulua. Se, että voi tehdä töiden jälkeen melkein mitä huvittaa, on ihanan vapauttavaa!

En tietenkään tarkoita, että voisin rellestää täällä menemään miten tykkään, vaan tottakai mäkin elän täällä tavallista arkea murheineen ja iloineen. En myöskään väitä, että elämä täällä olisi kuin etelänmatka, vaikka aurinko vuoden ympäri paistaakin. Samalla lailla mäkin kuitenkin käyn töissä ja hoidan velvollisuuksiani. Ympäristönä tää vaan on astetta letkeämpi kuin Suomi. Jossain vaiheessa elämä täällä alkaa kuitenkin luultavasti puuduttaa ja Suomen kuviot maistua taas makoisalta.

Sosiaalistuminen

En voi sanoa, että olisin ollut mitenkään epäsosiaalinen tapaus Suomessakaan, mutta olen kyllä rohkaistunut huimasti täällä Maltalla ollessa. Pikkulikkana olin ujo kuin piimä ja jännitin kaikkia uusia tilanteita niin että tuntui kuin perhoset mahassani olisivat mojovan annoksen piritorin pojilta.

Sama juttu jatkui ilmeisesti vielä viime kesänäkin, sillä työkaverit kertoivat myöhemmin ensivaikutelman minusta olevan todella ujo ja hiljainen. No juupelis - harva onkaan täysin oma itsensä uudessa porukassa. Maltalle saapuessani otin kuitenkin käyttöön aivan uudenlaisen aseen, nimittäin reippaan ja avoimen asenteen. Kun oli ensimmäistä kertaa tilanteessa, että ei ole ketään johon tukeutua, vaan tulee itse tehdä töitä, jollei halua jäädä yksin, ei auta muu kuin purra hammasta ja mennä suoraan suden suuhun jos niikseen tulee. Tunkeuduinkin taustoihini nähden varsin taidokkaasti porukkaan ja unohdin aikaisemmin harrastamani ujostelun kokonaan. Onhan se toki myös totta, että täällä porukkaan tutustuu paljon helpommin kuin Suomessa, sillä niin moni on samassa tilanteessa, mutta totta on myös se, että ei kukaan tule sieltä kotoa hakemaan. Au pairina työskennellessä uusien kontaktien luominen tapahtuu lähinnä vapaa-ajalla, sillä työpaikka ei juuri työkavereita tarjoa. Täällä uusien ihmisten tapaaminen on arkipäivää ja olen päässyt tutustumaan lukuisiin sellaisiin ihmisiin, joihn en isänmaan kamaralla olisi vilkaissutkaan - ja tämä on aivan mahtava juttu!

Löystynyt liekkipipo ja oman navan tuijottelu

Suomessa riensin paikasta toiseen tukka putkella pää hieman liian kireän ja sairaannopeen liekkipipon alla. Yksi mun tän reissun tavoitteista olikin, että oppisin rentoutumaan. Oonhan mä suhteellisen rento tyyppi ollut aina, mutta samalla myös kova stressaaja. En voi sanoa todellakaan luopuneeni stressaamisesta, mutta Maltalla asuessa on joutunut sopeutumaan siihen, että kaikki ei todellakaan mene niin kuin koti-Suomen Strömsössä on totuttu näkemään. Mun kärsivällisyyteni joutuukin täällä koetukselle päivittäin, joten vielä on sen kanssa tekemistä. Oon elänyt nyt kahdeksan kuukautta ilman kalenteria ja mihin mä olisin sitä täällä tarvinnutkaan. Kyllä mä toki edelleen haluan miettiä asiat tarkkaan etukäteen, vaikka ne harvemmin lopulta menevätkään suunnitelmien mukaan, Olen myös oppinut menemään enemmän flown mukaan - sinne minne sattuma johtaa. 

Tää ei välttämättä ole mikään positiivinen asia, mutta voisin sanoa että olen alkanut ajatella enemmän itseäni. Ennen voisin sanoa olleeni ehkä liiankin empaattinen, niin että muiden tunteet menivät aina omieni edelle. Nykyään osaan kuitenkin ajatella myös itseäni ja olen ymmärtänyt, että ihminen tarvitsee myös omaa aikaa. Niin kai sen kuuluukin mennä. 

Siinäpä jotain mietteitä Maltalle muuton vaikutuksista muhun. Toki osa jutuista menee myös henkisen kasvun piikkiin, enkä sano etteivätkö mainitut asiat olisi muuttuneet ajan kanssa Suomessakin. Sen vain herra yksin tietää. Toivottavasti nautitte tästä päättömiä sivulauseita sisältävästä sanaoksennuksesta. Noh, sellaista Yrjöseltä voi kai odottaakin. God natt.

Suunnan muutos

Viime postauksesta onkin aikaa ja myös mun elämä tällä kivekokkareella on muuttunut suhteellisen paljon.

Tammikuun lopussa sain kuulla työnhakuni tuottaneen tulosta siihen malliin, että alottaisin helmikuun puolivälissä asiakaspalvelutehtävissä eräässä suurehkossa nettikasinossa.
Päätös lopettaa au pair- hommat oli kypsynyt pikkuhiljaa päässäni ja olinkin enemmän kuin innoissani saadessani työpaikan näin siististä firmasta.

Ensimmäiseksi koin velvollisuudekseni kuitenkin hankkia tilalleni uuden au pairin ja niinpä aloitettiin Empun kanssa armoton etsintä internetin ja facebookin ihmeellisestä maailmasta. Lopulta Leon uudeksi hoitajaksi valikoitui Ella ja niin jäimme koko perhe jännityksellä odottamaan, minkälaista elämä uuden au pairin kanssa tulisi olemaan.

Ella saapui ja kaikki lähti sujumaan hienosti. Myös mä sain asua vielä host-perheen nurkissa, ettei tarvinnut paniikissa lähteä uutta asuntoa metsästämään.
Olikin varsin mukavaa saada samanikäinen kämppis ja päästä esittelemään hänelle Maltaa ja tätä meidän salkkarimaista elämää. 

En myöskään voisi olla kiitollisempi host-perheelleni siitä, että sain jäädä vielä asustelemaan perheen kanssa hetkeksi ja ylipäätään koko kuluneesta puolesta vuodesta. Vaikka perheen hyvästeleminen haikeaa olikin, olen onnekas että asutaan niin lähekkäin, että törmäillään ihan viikottain.




Lopulta alkoivat myös kauan odotetut työt. Kahden viikon harjoittelujakson jälkeen oli aika siirtyä oikeasti tositoimiin. Jännitin varmaan saman verran kuin ensimmäistä koulupäivää odottava pikku Saana. Mietin koko alku trainingin ajan etten tule koskaan näitä asioita sisäistämään, sillä koko tämä kasinomaailman oli mulle jotain aivan uutta.

Siinä sivussa sain sopivasti jäätävän kurkkutaudin, joka sisälsi neljän päivän puhekyvyttömyyden, pari litraa jäätelöä, turhan monta nenäliinaa, unettomia öitä, maratonin skippaamisen sekä pari antibioottikuuria.

Tappotaudista selvittiin jotakuinkin, mitä nyt koko maaliskuun oli on-off kipeilyvaihe päällä mutta sådant är livet i Malta.
Työt alkoivat rullaamaan då och då, mutta hyvin nopeasti hommat rutinoituivat ja homma alkoi luistaa kuin small talk suomalaiselta pikku hiprakassa.

Seuraava jännitysmomentti olikin kämppiksen ja kämpän löytäminen. Alun perin meillä oli Empun kanssa tarkoituksena muuttaa yhdessä, mutta koska poikaystävät ovat tietenkin etusijalla, karsiuduin tuolta kämppislistalta ja aloin miettimään plan beetä. Alan ehkä pikkuhiljaa uskomaan, että asioilla on oikeasti tapana järjestyä, eikä se ole vain kliseinen sanapari. Mun plan bee nimittäin tupsahti kuin taivaan tuulista kun facebook-ilmoitukseni tuotti tulosta. Ei siis tosiaankaan tunnettu Roosan kanssa etukäteen, mutta jo alusta alkaen huomasin, että tullaan juttuun paremmin kuin pata ja kattila.

Niinpä alettiin etsimään kämppää yhdessä Roosan kanssa ja jo toisella näytöllä löytyi oikein varteenotettava vaihtoehto. Hetken mietittyämme päädyimme kyseiseen asuntoon, joka sijaitsee Gziran ja Slieman rajamailla niin, että molempien työmatka on noin 15 minuuttia. Täydellisen sijainnin lisäksi plussaa tuli kämpän valoisuudesta ja moderniudesta (kukaan ei ole asunut siinä aikaisemmin) sekä kahdesta kylppäristä. Näin tuli siis myös mulla vihdoin se päivä kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Enpä olisi kyllä vielä vuosi sitten kuvitellut sen tapahtuvan Maltalla vaan pikemminkin jossain Kalliohuudeilla.

Näinpä mun elämä viimeiset pari kuukautta on ollut aikamoista uuteen totuttelua, asioiden järjestelyä ja aloilleen asettumista. Toki mukaan on mahtunut hurjasti uusia tuttavuuksia - etenkin työpaikalta - joihin toivon tutustuvani vielä paremmin. Olen toki tykännyt hurjasti mun uudesta työpaikasta ja jo nyt huomannut enkun ja ruotsin kielitaitojeni kehittyneen kohisten, sillä ne ovat kielet joita toimistolla eniten kuulee. Toivoisin kuitenkin pääseväni vielä kunnolla sisälle porukkaan.

Mitäköhän muuta tämän auringon alla..? Aurinkoa ja ihania päiviä, myös aikaisemmin podettu yksinäisyys on selätetty ja koen, että mulla on ihania ystäviä ympärillä. Suomesta en kaipaa muuta kuin ruisleipää ja toki läheisiä, mutta vain sillain sopivissa määrin, sillä koen että mun tämänhetkinen koti on kyllä täällä. Mun porukat tulee käymään täällä noin kuukauden päästä ja rakas ystäväni Buukkis toukokuun lopulla - en malta odottaa!

Voisinkin vielä mainostaa, että mun muutamat kuomat täällä on alkanut bloggaamaan Maltalaiffistaan, ja näitä mahtavuuksia pääsette lukemaan täältä:Taru Tarzan Takalan blogi Ellun kanan blogi Pynden blogi

Muutosten tuulet

Olen yrittänyt postata tässä parin viikon ajan, mutta oikeiden sanojen löytäminen on ollut jotenkin kovin hankalaa. Ja ei- nyt ei ole luvassa mitenkään tavanomaista dramaattisempi postaus, kunhan vaan on pyörinyt liikaa juttuja päässä, jotta olisin pystynyt mitään tänne raapustelemaan.

Elikä tosissaan, nyt on meneillään mun viimeinen au pair viikko! Oikeastaan jopa viimeinen kokonainen päivä, sillä uusi au pair tulee huomenna ja Leo käy nykyään tarhassa kolme kertaa viikossa. 

Mikä sitten on syynä moiseen muutokseen? Kuten jo aiemminkin totesin, koin ettei au pairin työllä ole enää juuri uutta annettavaa mulle, kaipasin haastetta työhön ja sosiaalisempaa työympäristöä. Siksi aloitankin ensi viikolla asiakaspalvelutehtävissä saaren yhdestä lukuisista pelifirmoista. Perhe oli onneksi hyvin ymmärtäväinen tämän suhteen, enkä saanut mitään draamaa aikaan, niinkuin aika moni au pair on saanut kertoessaan lopettavansa. Nyt vain jännityksellä katsotaan, kuinka uudet kuviot saavat alkunsa täällä - toivottavasti mahdollisimman hyvin. 

Asun alkuun vielä täällä au pair -perheen kämpillä, mikä on mielestäni aika hyvä ratkaisu. Tosi kiva nähdä myös miten uusi au pair ottaa homman hanskaan ja muutenkin päästä tutustumaan häneen.

Olen ilokseni tutustunutkin niiden muutaman vaikean tammikuun ensimmäisen viikon jälkeen taas moneen mahtavaan tyyppiin ja viettänyt monta hauskaa hetkeä heidän kanssaan.

Tällä hetkellä kaikki pyyhkii siis paremmin kuin hyvin, vaikkakin hieman on jo perhosia vatsassa mitä tuleman pitää.

Suomen loma

Helsinki-Vantaalla mua  oli vastassa äiti ja iskä, jotka ottivat mut avosylin vastaan. Illalla - tai no yöllä pääsin vielä saunaankin ja sain herkutella kotitekoisilla karjalanpiirakoilla. Omaan huoneeseni astuessani, tuntui kuin se olisi kutistunut huomattavasti. Ihanaa oli kuitenkin se, että sisällä oli niin lämmintä, Maltalla kun sisätilat ovat talvisin verrattavissa jääkaappiin. Huomasi kyllä, että olin ollut hetken poissa kun aamulla etsin jääkaapista vesikannua, kunnes tajusin että voin vissiin juoda myös ihan sitä hanavettäkin. Myös se, että suomea kuuli joka paikassa tuntui hassulta.

Heti seuraavana aamuna meillä oli edessä melkoinen urakka kun lähdimme ajamaan Pyhätunturille. Siellä meitä odotti siskon perheeni, pakkaskelit ja priimakunnossa olevat rinteet. Seuraava päivä eli jouluaatto alkoi mantelin metsästämisellä riisipuurosta ja aamumäellä. Joulusaunassa aikani istuttuani ja torkuttuani minulle huikattiin, että pukki pian ovella kolkuttaa, mikä joudutti tietysti saunasta poistumistani. Pukki tuli ja meni ja toi tullessaan mukavia lahjoja, mutta paras osuus oli tietenkin jouluruokailu, jonka suoritimme tällä kertaa poikkeuksellisesti hotelli Pyhätunturissa. Pettymystä ei tämäkään joulupöytä kyllä tuottanut ja maisematkin olivat ihanan jouluiset.

Joulupyhät menivät mukavan rennosti tunturimaisemissa ja paukkupakkasissa, mutta olin myös todella väsynyt ja univelkainen koko ajan, ja ehkä siitä johtuen hieman poissaoleva ja omissa oloissani. Parasta reissussa oli päästä näkemään ikävöimiäni siskonpoikiani ja etenkin pulkkamäkireissu Casperin kanssa jää ikuisiksi ajoiksi mieleeni, sillä en muista koska mulla on viimeksi ollut niin hauskaa, vaikka reissun jälkeen olo oli kuin aivotärähdyksen saaneella.

  Ehdin onneksi olla vielä viisi päivää Stadissakin ja nähdä hirmuisesti kuomasian. Oli luonnollisesti ihana päästä vaihtamaan kuulumisia neljän kuukauden ajalta ja päästä viettämään aikaa lempipaikoissansa, vaikkakin sää oli varsin hyinen ja palelin koko ajan paksuimmasta toppatakistani huolimatta.

 Helsingin ja kavereiden ihanuudesta huolimatta tuntui, että kaipasin takaisin Maltalle. Lentokoneessa matkalla takaisin en siis ollut lainkaan haikealla mielellä jättäessäni Suomen. Fiilis muuttui kuitenkin täysin päästyäni omaan huoneeseeni Maltan kotiini. Olo oli hyvin yksinäinen ja tyhjä. Täällä kun mulla on kuitenkin vähemmän kavereita ja tekemistä. Alkuviikko (eli päivät viikonloppuun asti) menikin aikalailla tästä paluusokista ja flunssasta toipumiseen. Tavallaan vihaan tekemättömyyttä, mutta viime päivät ovat kyllä kuluneet mun osalta vain sohvalla maatessa. Tuntuu, että elän vain viikonloppuja varten tai odottaen, että pääsen sosialisoitumaan. Vaikka mun Maltan perhe kuinka ihana onkin, tuntuu että nää aupairhommat on mun osalta pikkuhiljaa nähty...

Suomen reissu muutti jonkin verran ajatuksiani tulevaisuudestani, mutta silti se on niin auki kuin vain olla ja ajastuskin tulevaisuudesta saa aikaan alkuräjähdyksen päässäni. Tuntuu hyvin vaikealta tehdä päätös Suomen ja Maltan väliltä, sillä kummassakin on puolensa. Toisaalta ehdin elää Suomessa vielä kyllästymiseen asti, mutta toisaalta missä olenkaan sitten onnellisempi?

Viimeiset fiilikset ennen lomaa

Viikko ennen joululomaa ja Suomeen paluuta oli suoraan sanottuna melkoista tuskaa. Pitkät päivät tuntuivat vain matelevan eteenpäin ja iltavuorosta johtuen en iltaisinkaan päässyt sosialisoitumaan viikonloppua lukuunotttamatta. Rankkoja hetkiä on tietenkin kaikilla, ja mullakin ollut aikaisemmin, mutta kyseinen viikko oli ehkä pahin tähän mennessä. Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt, jaksanko olla aupairina siihen sovittuun kesään asti. Työ itsessään ei ole kovinkaan rankkaa tai vaikeaa, mutta rankan siitä tekee saman kaavan mukaan viikosta toiseen toistuvat päivät ja haasteettomuus.

Yritin koko tuon viimeisen viikon vaalia tasaista unirytmiä, sillä sunnuntaina oli vuorossa elämäni ensimmäinen juoksukisa. Kello viiden herätyksen ja tukevan aamupalan jälkeen hipsin bussiin, joka vei minut kisapaikalle Mdinaan. Aamu oli kylmä ja päivänkoitto koitti vasta seitsemältä, kun kisakin alkoi. Pinkaisin tsemppibiisien voimalla mahtavan alkupyrähdyksen, mutta pian alkoi tuntumaan, että kaikki ohittavat minut, muiden mukana pyörätuolia työntävä joulupukki. Myöskään kilometrit eivät tuntuneet kuluvan sitten millään, kunnes huomasin, että matkan varrella olevissa kylteissä matka oli maileina eikä kilometreinä. Tästä ilahtuneena jaksoin hyvin maaliin asti, joka oli Spinola Baylla, eli tässä ihan meidän vieressä. Maaliin päästessä fiilis oli mahtava ja sainpa mitalinkin merkiksi hyvästä suorituksesta. 17,4km matkalla aikani oli 1h44min, ei siis mikään sairaannopee, mutta tämä oli tähän asti pisin matkani ja parin viikon takaisella 15km matkalla aikani oli jopa suurempi eli kisatsemppi oli selkeästi näkyvissä.

 Illalla kävimme vielä perheeni kanssa Christmas dinnerillä ja olikin oikein mukava ja maukas ilta. Samalla saimme myös hyvin keskusteltua hyvin auki olevista tulevaisuudensuunnitelmistani. Sunnuntaibissellä käynnin jälkeen saatoin olla erittäin tyytyväinen alussa niin ikävältä tuntuneeseen viikkooni.

Tiistaina koitti sitten kauan odotettu päivä kun lähdimme kohti Suomea. Meillä oli viiden tunnin vaihto Istanbulissa, joten päätimme lähteä katselemaan vähän kaupunkia. Epäonneksemme istuimme taksissa yhteensä kolme tuntia meno- ja paluumatkat yhteenlaskien. Saatiinkin siis jännitellä oikein kunnolla, että ehdimmekö lennolle. Hilkulla oli, että oltaisi vietetty "paska joulu" Turkissa, mutta onneksi ehdittiin juuri ja juuri lennolle!
Siinä tunsi kieltämättä matkustaneensa tuon yli 12 tunnin urakoinnin jälkeen.

Terveisiä kotoa ja koti-ikävää

Aika tuntuu vaan juoksevan eteenpäin, mutta toisaalta tuntuu, että se vain on ja pysyy paikallaan.

 Pari viikkoa sitten kysyin ystävääni Siniä käymään täällä ja suureksi iloksi ja hämmästyksekseni hän saapuikin tänne viime viikolla. Oli mahtavaa, että Sini pääsi asumaan tänne meille ja piristämään tätä mun arkea. Olin tehnyt paljon suunnitelmia meidän varalle, mutta tänne yhtäkkiä ilmestynyt syksy pilasi about kaikki niistä. Nå, sådant är livet, ei se sää meidän yhteisoloa kuitenkaan onnistunut pilaamaan. Oon vaan ite sellanen, että harmittaa jos asiat ei mene suunnitelmien mukaan tai muuten tyydyttävällä tavalla, mutta ehkä ihan kasvattavaa mulle nää vastoinkäymiset. Viikko Sinin kanssa kului nopeasti ja oli mukavaa vaihtelua.

Yksi juttu mitä en olisi osannut etukäteen kuvitella oli kuitenkin se miten oudolta voi tuntua kun sulle läheinen ihminen sun "toisesta elämästä" tulee tänne. Jotenkin täällä kun on saanut aloittaa kaiken alusta ja luoda ihan itse kaikki ihmissuhteet ja rutiininsa, on hyvin jännä tunne kun yhtäkkiä nuo sun kaksi erilaista maailmaa sekoittuvat. Hyvin vaikea selittää tätä tunnetta, enkä osannut odottaa lainkaan tällaista. Varmasti kasvattavaa sekin kuitenkin.

Toinen epäonni matkassamme sään lisäksi oli kun sain perjantain ja lauantain välisenä yönä kamalan mahapöpön, joka onkin sittemmin kiertänyt koko meidän perheen. Tottakai aurinkokin tuli esiin just silloin kun piti vaan maata sängynpohjalla... Olo on edelleen varsin heikko, vaikka oonkin saanut lepäillä parit viime päivät. Tästä järkyttävän huonosta olotilasta johtuen on iskenyt yllättävä koti-ikävä. Haluaisin vain, että joulu tulisi äkkiä ja pääsisin nauttimaan lumisesta joulusta yhdessä perheen kanssa. Kasvattavaa  kuitenkin salee tää mahatautikin sitten.

Ihanat olotilat kummallakin.

Gozon reissut

Viime maanantaina ei tarvinnut kärsiä maanantaimasennuksesta, kun uudet, Maltalla lomailevat kaverini pyysivät mua mukaan käymään Gozolle. Niinpä lähdettiin Leon kanssa mukaan. Gozo on siis Maltaan kuuluva saari tuossa vieressä. Erona itse Maltaan on rauhallisuus ja vehreys. Juttelin hunajakauppiaan kanssa, jolla tuntui olevan kaunoja meluisaa Maltaa kohtaan.

 Gozolla kävimme syömässä herkulliset kala-annokset ja katsomassa kuuluisaa Finestra Azzurra luonnonikkunaa ja turistoimme vain. Gozolla on vaan niin paljon nähtävää, ettei yksi päivä mitenkään riitä kaiken näkemiseen. Aivan ihana viikon aloitus kuitenkin tämä pieni reissumme.

Sunnuntaina päätettiin lähteä Emilian kanssa kanssa Gozolle. Matkaan sisältyi vaan hieman mutkia... Bussi ei ottanut Emppua kyytiin, myöhästyimme lautasta ja nälkäkiukkuisina vaelsimme ympäri ämpäri kunnes löysimme kiinalaisen ravintolan. Palvelu oli kuitenkin todella surkeaa, joten mieli ei siitä juuri kohentunut ennen kuin saimme annettua palautetta ja päästyämme shoppailemaan.
Noh, kokemus tämäkin, vaikka täytyykin vielä useampi retki Gozolle tehdä, jotta jonkunlaisen käsityksen koko saaresta saa.

Viikot vierii

Teretere!

Koska kirjoittelen tätä blogia myös itseäni varten, ajattelin nyt vaan kertailla mitä tässä lähiviikkoina on tapahtunut treenien ja sukeltamisen lisäksi, koska niitä on sitten kiva muistella myöhemmin.

Iltaisin aika on kulunut treenien lisäksi täällä St. Juliansissa hengaillen pääasiassa Empun kanssa. On myös ollut kiva kun ollaan pystytty näkemään myös päivällä kun Emppu hakee hoidettavansa koulusta täältä. Saa nähdä miten pärjään kun läheisin kaveri lähtee takaisin Suomeen viiden viikon päästä... Meillä on tullut tavaksi hämmentää ihmisiä kaikenmaailman asusteilla ja Halloweenina lähdettiinkin liikkeelle vähän rajummalla meikillä.

 Satunnaisesti tulee viikolla nähtyä myös muita kavereita, kuten toista aupairia, Deiviä. Deivi on kiertänyt aika paljon eri paikkoja täällä Maltalla ja eilen mulla tuli sellanen hinku päästä itsekin vähän tutustumaan muuhunkin kuin tähän tuttuun ympäristöön. Olisi jotenkin urpoa asua ulkomailla kuitenkaan tutustumatta lainkaan maahan. Onneksi tässä on vielä aikaa ja ensi viikolla ystäväni Sini tekee vierailun tänne joten voidaan turisteilla ihan huolella.

Viikonloppuisin on tullut hengailtua vähän isommalla porukalla ja tehty kaikenlaista muun muassa biliksestä jonglöörauksen opetteluun.

 Jotenkin elämä tuntuu tällä hetkellä lungilta ja suhteellisen huolettomalta. Tekemistä riittää, vaikka toki niitä tylsiäkin hetkiä on. Leon kanssa menee mukavasti ja viikot vain vierivät eteenpäin. Ennen kuin huomaankaan, koittaa jo Joulu ja mun aika tehdä visiitti Suomeen.