Suomalaisella sisulla maltalaisessa sairaalassa / Retrit i maltese sjukhuset

Kipeenä oon ollut varmaan puolet lyhyestä elämästäni, mutta oon kuitenkin ollut siitä onnekas, etten oo koskaan joutunut viettämään (muutamaa pikkuleikkausta lukuunottamatta) pidempiä aikoja sairaalassa. Ennen kuin nyt kun jalkaparkani sai kokea massiivisen infektion puraisun ja joutui superhoitoon. Ja siltikin kun miettii, oon päässyt hyvin vähällä. Tiedän, että tää on hyvin pientä eikä ansaitse säettäkään valitusvirressä, mutta haluan avata ja jakaa vähän tuntemuksia, joita tää reissu on mussa herättänyt. Tervetuloa elämään mun viikkoa maltalaisessa sairaalassa.

Jag har varit sjuk tusen gånger i mitt liv men har varit så lyckad att har inte måste stannat i sjukhuset längre tider (förutom några småa kirurgir). Innan nu när ett sår i mitt ben eskalated till en massiv infektion. Men om man kollar på stora bildet och tänker på det måste man minnas att även detta händelsen är inte så dålig. Även det kunde vara mycke värre vill jag i alla fall jag öppna lite för ni hur det känns att trivas en vecka i ett maltese sjukhus.

Naapurihuoneen mummo (joka tänään osottautuikin papaksi) huutaa ja hetken mietin oonko erehtynyt teurastamoon vai viimeisiään vetelevien osastolle. Sitten oma huono olo muistuttaa olemassaolostaan ja joudun kertomaan itelleni miten sitä oikeen hengitettiinkään. Päässä pyörii ja oksettaa. Haluaisin nukkua, mutta olo ei anna myöten. Suljen silmät, alan nähdä tummia hahmoja ja kuulla suomenkielistä puhetta. Se ei kuitenkaan ole unta, vaan painostavaa hallusinaatiomaista kuvaa, jonka jälkeen onneksi nukahdan hetkeksi levottomaan uneen.

En gammal kvinna från granne rummet (som jag senare visste att veta att är en gammal prästman) skriker och en stund undrar jag om jag ligger i ett slakthus eller i döende människors avdeling. Sen börjar jag må illa igen och jag måste minnas mig hur man andas normalt. Allt gårs runt i huvudet och känns att snart måste man kräkas. Jag skulle vilja sova men det är inte möjligt i detta tillståndet. Jag stänger mina ögor, börjar att se mörka karaktärer och höras finska språket. Det är inte en dröm, snarare en typ av hallusination från druger. Efteråt får jag sova lite. 

Piip piip. Hoitaja työntyy huoneseen klo 6 verenpaine- ja kuumemittari mukanaan - tuttu homma. Antibiootit suoneen ja kipulääkkeet naamaan. Aamupala saapuu ja multa tehdään lounas- ja päivällistilaus. Huoneesta on merinäköala ja täällä on (tyhjä) minibaari - vähän kuin lomalla olisi, muttei kuitenkaan. Olo on pikemminkin kuin vankilassa, jossa päiväohjelmana on lääkärin odottelu, piikit ja verikokeet. Lopulta hän saapuu, valittaa huoneessa leijuvaa pahaa hajua (joka on joko jäänyt leijumaan lounasaterian kalasta tai musta) ja katsoo jalkaa. Tiedustelen, joko kohta pääsisin kotiin, mutta vastaus on naurahtava ehei. Viidennen kerran tällä viikolla. Mua ei naurata, pikemminkin itkettää. Korkeintaan kahden yön reissuksi ajattelemani sairaalahoitojakso ei ota loppuakseen ja se tuntuu toivottomalta. Kun ei tiedä joutuuko kitumaan täällä vielä päivän vai viikon, turtuu mieli eikä enää jaksa edes pettyä. Lääkäri lähtee kymmenen minuutin päästä ja jään taas odottamaan seuraavan päivän tuomiota. Kivuliaimmat operaatiot ovat sentään jo ohi - silloin huusin kyllä kovempaa kuin naapurihuoneen pappa. En kaipaa muiden sääliä, tahtoisin vaan terveen jalan.

Piip piip. Sjukskötaren kommer till rummet klockan sju och gör de bekanta blodtryckt och feber rutiner. Antibioter inne och lite värktabletter till munnen och dagen kan börjas. Frukosten kommer och jag beställer mat för lunchen och middagen. Det är en havutsikt från fönstret och det finns en (tom) minibar - nästan om man var i lovet men inte ens. Det känns mer att man var i en fängelse var dagens programmen är att vänta på läkaren och tar spiker. Äntligen kommer han och kollar på benet. Jag frågar snällt om det skulle vara dags att köra hem redan men han bara skrattar. På femte gången i denna sjukhusveckan. Jag skrattar inte, snarare gråter. Jag hade tänkt att borde stanna max en eller två natter men nu vet jag inte ens när skall den mardrömmen slutas. Jag saknar inte synd från andra människor, skulle bara vilja ha en frisk fot.

Pahinta on avuttomuus. Kun meinaan kaatua matkalla vessaan ja kun suihkussa käyminen ei onnistukaan itse, tajuan miltä vanhuksista täytyy tuntua, kun kunto huononee ja kyky itsenäisiin toimintoihin vähenee. Se hävettää. Kyllähän mä oikeesti osaan huolehtia itestäni.

Sitten on se haju. Minä itse, mun huone ja koko sairaala haisee kuolemalta. Joku on varmasti myös kuollut tässä huoneessa. Mä en sentään tuu kuolemaan tässä huoneessa, sen oon päättänyt. Tuo etova haju on kuitenkin pinttynyt hajuaistin sopukoihin tiukasti eikä se lähde pesemälläkään.

Den värsta är hjälplöshet. Nu vet jag exakt hur känner åldringar, stackars dem. Men jag är bara 21 år, det skäms att kunna inte ta hand om sigsjälv. Visste ni att normalt jag är inte sådant? På riktigt.

Sen är det också den lukten. Jag migsjävl, mitt rum och hela sjukhuset lukter som döda. Någon har säkert dogt i detta rummet. Jag ska inte göra det har jag bestämt. 

Aikani rypemisen jälkeen tajuan kuitenkin, ettei se auta yhtään mitään. On totta, että tää reissu pisti uusiksi niin työ-, opiskelu-, treeni-, kuin vapaa-ajankin suunnitelmatkin, mutta sellaista se elämä on. Aina jossitella voi, mutta se ei auta mitään, joten miksi vaivautua. Positiivisia puolia on aluksi vaikea keksiä, mutta niitäkin löytyy lopulta. Ainakin tää on opettavainen kokemus, joka kasvattaa varmasti luonnetta. Ainakin meen pikkuhiljaa parempaan päin. Ainakin saan hoitoa, kaikilla ei sitä mahdollisuutta edes ole. Ainakin sain pitää jalkani eikä se ehtinyt leviämään (kopkopkop). Ei auta mitään valittaa, mutta tunteet ja turhautuminen on hyvä päästää ulos, jotta pääsee taas eteenpäin. Elämä ei ole aina reilua, mutta siksipä tää elämän peli niin jännää onkin. Tää jos mikä kasvattaa mun sisua ja alunperin heikkoa kärsivällisyyttä entisestään.

Efter en stund i självömkan fattar jag att det hjälpar inte i min situationen. Det är ju sant att för den här resan måste jag omplanera nästan allt men sådant är livet. Man kan alltid fråga vad om men eftersom det hjälpar inte göra så, varför lösa tiden för det? För den första kan det vara lite svårt att hitta positiviska saker men om man på riktigt provar kan man. Åtminstone tiden här har varit en lärande erfarenhet som fostrar min karaktär. Man börjar att uppskatta grejer i helt olika sätt efter det. Åtminstone jag och benet går bättre varje dag. Åtminstone får jag vårdet, alla har inte ens en möjlighet för den. Åtminstone tappade jag inte hela foten. Kunde vara värre, mycket värre och jag tar synd om de som måste trivas en stor del i sitt liv i sjukhuset. Känns att jag har lärt att rispektera de riktika saker i livet och okså någonting från migsjälv här. Ganska naiv... Vilken retrit!

Lähtemisen kaiho ja palaamisen vaikeus

Heipparallaa!

Aattelin tällä kertaa rustailla tälleen ajankohtaisesti tuntemuksista, joita kahden "kotimaan" välillä ramppaaminen aiheuttaa. Palasin just Suomen reissulta takasin Maltalle ja voin kertoo, että toi reissu on aina enemmän tai vähemmän shokki.

Viimeset päivät ennen Suomeen lähtöä kulu hitaammin kuin maltalainen bussi ruuhka-aikana, koska mun "Maltan perhe" aka kämppikset oli jo matkustaneet koto-Suomeen joulunviettoon. Jotenkin siitäkin odotuksesta kuitenkin selvittiin ja ennen kuin huomasinkaan istuin koneessa matkalla Suomeen. Lentäminen ei oo mitään mun lempipuuhaa, mutta oon oppinut ottamaan siitä ilon irti eli vetämään hirsiä lennot pitkät. Lentokoneessa mulla tulee kuitenkin aina sellanen jännä fiilis kun katon ikkunasta ja nään kuinka tää pieni kivenkokkare jää taakse. Tunne Maltan kodin jättämisestä on haikea, vaikka tiedänkin, että tuun sinne pian palaamaan. Mieleen pulpahtaa ajatus "miltä tuntuisi jos en palaisikaan?". Kaipa se kertoo, että on tästä kivenkokkareestakin lopulta muodotunut mulle tärkeä paikka - mun koti.

Vaikka olinkin odottanut Suomeen pääsyä innolla, iski mulle jonkinasteen shokki kun olin vihdoin sinne päässyt. Istuin meiän olkkarissa ja tunsin oloni niin tyhjäksi. Kyyneleet vieri pitkin poskia, koska en oikein tiennyt kuinka mun pitäis olla ja minne kuulun. Kyse ei oo siitä, ettenkö tuntis oloani kotosaksi Suomessa vaan pikemminkin siitä, että sinne palaaminen tuntuu aina vähän ristiriitaiselta. Fiilis ei ole sama kuin lomamatkalta kotiin palatessa, koska oon jättänyt osan mun sydämestä Maltalle.

Suhteellisen nopeesti siitä kuitenkin toivuttiin ja olihan musta ihana päästä nauttimaan lämpimästä kodista, kauniista Helsingistä ja ystävien ja perheen seurasta. Musta oli ehkä vähän liiankin kivaa päästä matkustamaan taas metrolla, kulkea ihmisjoukossa Manskulla, käydä ostamassa irttareita ja odottaa dösärillä kylmyydestä huolimatta, sillä tiesin bussin tulevan ajallaan. Ihanaa oli myös syödä mun lempirafloissa, käydä bissellä Kalliossa ja asioida ystävällisten asiakaspalvelijoiden kanssa (Maltalla asiakaspalvelu esim kaupoissa ja ravintoloissa on usein ala-arvoista). Ensimmäisen päivän ajatus "kuinka voin ikinä muuttaa takas tänne" karistui nopeasti ja vaihtui tunteeseen, että kyllähän mä pystyn tänne vielä joku päivä palaamaan. Tälläkin hetkellä ikävöin jopa vähän Stadia...

Päivät hurahti hujakalla, mutta ehdin kuitenkin nauttimaan mulle rakkaiden ihmisten seurasta. Vaikka tiedän Suomen reissun olevan aina enemmän ja vähemmän paikasta toiseen juoksemista, koin kuitenkin nauttivani siitä kuinka ehdin nähdä niin monia ystäviäin. Välilllä havahduin tunteeseen, kuinka onnellinen olin ja kuinka hauskaa mulla oli mun rakkaiden lähellä. Jossain välissä alkoi kuitenkin puuduttamaan samoihin kysymyksiin vastaaminen ja puolen vuoden elämäntarinan selittäminen uudelleen ja uudelleen. Totuus vaan on, että aika ei millään tahdo riittää säännölliseen yhteydenpitoon kaikkien ystävien kanssa, joten kun jälleennäkeminen koittaa on väistämättäkin selitettävä mitä viimeisen puolen vuoden aikana on pääpiirteittäin ehtinyt tapahtumaan. Totta on kuitenkin myös, että tosiystävien kanssa meno jatkuu aina siitä mihin viimeksi jäikin, vaikka viime kerrasta olisikin aikaa.

Viime vuonna joululomalta palaaminen ei tuntunut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta, sillä musta tuntu ettei mulla ollut juuri kavereita täällä (talvella porukka oli jotenkin harvinaisen koomassa täällä) ja olo oli aika tyhjä kun koko joululoma oli ollut täynnä Suomi-kamuja. Nyt palatessa fiilis oli kuitenkin enemminkin odottava, koska tiesin, että tällä kertaa Maltalla mua odottaa myös läjä mun lemppari-ihmisiä, siinä missä Suomessakin sekä uudet haasteet. Toinen puoli musta odotti innolla paluuta Maltalle, mutta toinen olis halunnut jäädä Suomeen vielä edes hetkeksi. Paluumatkalla lentokoneessa tunsin kuitenkin, että olen palaamassa mun toiseen kotiin.

Ookko nää Oulusta? Pelekääkkö nää polliisia?

Mistä tietää, että Sanza on ollut liian pitkään poissa Stadista?
- Siitä kun se alkaa puhhuu semmosta murretta ettei tiiä itekkää mistä moinen landeus kumpuaa.

Okei okei, pakitetaas vähä. Mistä on oikein kyse? Mikä murre? Entä miten määrittelen "landeuden"?

Noin vuos sitten samoihin aikoihin huomasin saman ilmiön, että mulle ominainen etelä-suomalainen puhetyyli oli vaihtunut johonkin hyvin epämääräseen Pohjois- ja Itä-Suomen murteen sekotukseen, joka sisäls kuitenkin myös jossainmäärin mun omaa "alkuperästä" puhetyyliä. Muistanki kuinka ystäväni Sini tokas tähän "Joo Saana mä tuon sulle Stadin takas, älä huoli.", kun tuli kyläilemään Maltalla taannoin.

Mistä moinen sitten johtuu, miks yhtäkkiä alan käyttämään sellasta kieltä mitä en oo koko elämäni aikana puhunut? Ehkä siks koska oon vähän pelle. Tai sitten siks koska täällä Maltalla mun suurin osa mun ystävistä tullee jostain muualta ku Helsingistä. Luonnollisesti myös puhetyyli tarttuu kun hengaa paljon näiden ihmisten kanssa - ehkä kyseessä on joku ihmisen samaistumisvietti, mene ja tiedä.

Meillä täällä Maltan kotona puhutaan lähinnä oulua, mikä on aika hauskankuulosta. Tutuksi on täällä tullut myös Tamperreen moromoro-kieli sekä Turun viroa muistuttava mongerrus. Mun mutsi puolestaan on Pohjois-Karjalasta ja faija stadista joten puhun sujuvasti näitä molempia kieliä. Okei joo, ehkä mun stadissa ois vielä parantamisen varaa, mutta hyvin harvapa sitä ihan oikeeta slangia enää tänäpäivänä puhuu.

Stadilaisilla puhetyyli on sen verran kova, että muut murteet kuullostaa sen rinnalla paljon lepposemmilta ja ystävällisemmiltä. Tai no en ehkä mee yleistämään tätä koko Suomen kaikkia muita murteita koskevaksi faktaksi, mutta totta on, että pehmeämpi puhetyyli antaa myös ystävällisemmän kuvan ihmisestä. Pointtina tässä oli kuitenkin kai pohtia sitä miks oon muuttanut mulle olennaista puhetapaa ja vastauksena siihen on varmaankin yksinkertasesti vaan se, että koska se kuulostaa musta kivalta. Musta on hauska leikkiä sanoilla, sananlaskuilla ja myös murteilla - niillä saa jotenkin väriä arkeen. Vaikka aina ne edelleen nauraaki mulle ku päästän kaksoiskonsonanteilla höystetyn murrepläjäyksen suustani.

Me kettuillaan aina Roosan (från Uleåborg) kanssa toistemme landelaisuudesta ja stadilaisuudesta. Tosiasiassa en kuitenkaan suinkaan pidä Roosaa tai muitakaan Kehä Kolmosen ulkopuolisia automaattisesti jotenki juntteina, vaikka sellasta läppää saatan joskus puolivahingossa heittääkin (veikkaan että suuri osa stadilaisista tekee sitä, koska se vaan on se juttu). Silti mulle osotettu läppä siitä että asun melkein Vantaalla, menee vähän liikaa tunteisiin, vaikka se onkin tarkotettu vaan vastaiskuksi mun landekommenteille.

Vaikka mulle tollaset läpät landelaisuudesta on puhdasta läppää, tiedän että mahtuu tähän maailmaan niitäkin jotka heittää tollasia kommentteja tosissaan. Mä oon tavannu täällä Maltalla uskomattoman hienoja ihmisiä ympäri Suomea, mistä oon superilonen, koska pelkässä Helsinki-kuplassani ois varmasti jääny monet näistäkin tapaamatta. Ihan samoin ku on rasismia ihonvärin tai vaikkapa iän perusteella, monet meistä syyllistyy myös paikkakuntarasismiin. Stadilaiset mielletään helposti koviksi, lappilaiset erakoiksi ja savolaiset "junteiksi". Jostainhan nääkin stereotypiat on toki saanu alkunsa, mutta se ei tarkota, että meiän pitäs ylläpitää niitä tai uskoa niihin.
 Uskallankin väittää, että monien meistä pitäs hieman uskaltaa rikkoa sitä omaa kuplaansa ja katsoa muista suomalaisia avarakatseisemmin.

Vaikka silti, se on ihan ok, että nauran ku mun kämppikset juo "limukkaa" ja kuinka ne ei aina heti tajua mitä tarkotan dösällä. Molemmat on meille itellemme tuttuja perussanoja, eikä se että käytetään niitä, tee kummastakaan osapuolesta junttia - satutaan vaan puhumaan vähän eri tyyleillä.

Myönnetään - mä oon suorittaja

"Suorittaja ei ole ikinä tyytyväinen mihinkään" 

Salille on mentävä vaikkei huvittas. Jos huone ei oo järjestyksessä ei oo myöskään mikään muu elämässä. Jos en syö terveellisesti, ei mistään tuu mitään. Jos töissä on kiire, on jäätävä ylitöihin vaikkei jaksais. Huominen on oltava suunniteltuna, samoin seuraavat pari viikkoa ja kuukautta - oikeastaan koko elämä.

Luulin, että Malta ois opettanu mua relaamaan, mutta kuinkas ollakaan, tässä sitä ollaan edelleen. Suomessa mulla kävi niin, että kahmin itelleni liikaa sisältöä elämään ja päivät menikin sitten niiden kanssa tasapainoillessa. Nyt tilanne ei oo tietenkään sama - ainoo velvollisuus mulla on mun duuni, jonka ei senkään pitäs kuormittaa juuri (nice rhyme btw haha). Silti huomaan kuinka mun sisäinen suorittaja yrittää tunkea pinnalle ja päästä ottamaan vallan ja tekemään mitättömistäkin asioista merkityksellisiä.

Tiiän, etten oo ainoa, joka kokee pakonomaista tarvetta menestyä jokasella elämän osa-alueella. Sen tavotteleminen aiheuttaa vaan pakostikin sen, että koko elämästä tulee pakkopullaa eikä siis mielekästä (no wow, sherlock). Mun käsittääkseni kuitenkin se pääjuttu tässä elämässä on juurikin se että siitä pitäs pystyä nauttimaan. Jos näin on niin suorittajahan on siis oikeastaan epäonnistuja. Koska mitä väliä oikeastaan on sun saavutuksilla, jos mihinkään niistä ei voi olla tyytyväinen vaan kaikki pitäs suorittaa vieläkin paremmin tai enemmin?

Ainoa keino päästä eroon tästä on vissiinkin ongelman tiedostaminen ja hellittämään opetteleminen. Se ei varmasti tapahdu hetkessä, mutta eikai mikään muukaan tässä elämässä. Siks ihan ekaks suosittelenkin jokasta, joka tällasia tuntemuksia kokee, miettimään mitkä on elämässä niitä sulle tärkeimpiä asioita ja mitä tehdään vaan pakon vuoksi. Ja ei, en väitä etteikö elämään kuulus myös ne ikävämmätkin asiat, mutta tulee kuitenkin muistaa että ihan kaikessa ei tartte loistaa. En tarkota tietenkään myöskään sitä, että ois ok ruveta lapamadoks ja alisuoriutua kaikessa, vaan sitä että pitäs oppia priorisoimaan velvollisuudet. Ainaki mun - ehkä myös sun?

Suorittajamä sano mulle että mun ois tänään pitäny herätä ajoissa, syödä terveellinen kaurapuuroannos ja tehä tehokas treeni salilla. Oikeemä kuitenkin käski jäädä nukkumaan, käydä ostamassa croisantin, mehua ja keksejä ja mennä aamupalalle rantaan. Ja arvatkaa mitä? Mä valitsin just ton jälkimmäisen ihan vaan siks koska musta tuntu siltä. Huomenna meenkin ehkä sitten vetää sen treenin - jos musta siltä tuntuu.

Ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita

Istun kisapaikan vessan lattialla ja vedän pilttiä. Kisasuokka on edessä, joten tiiän, että jostain on saatava energiaa siihen. Muiden edessä syöminen ei kuitenkaan tule kuuloonkaan - en voi antaa niiden nähdä kuinka lihon. Kisasuokka menee yli odotusten ja lähetään joukkueen kanssa syömään Rossoon. Mä laahustan joukon hännillä ja mietin vain onko ihan pakko.

Tunti päättyy ja kaikki ryntäävät ruokalaan ehtiäkseen sinne ensimmäisenä ja välttääkseen ruuhkan. Mä hivuttaudun vähin äänin muualle tekemään läksyjä ja vetämään taas sen pakollisen piltin ja omenan. Kaverit kysyvät miksen tuu syömään ja mä vastaan koska "ei oo nälkä". Oikeesti nälkä kourii mahassa niin että itkettää. Ruokiksen jälkeen on hypäri ja koska läksyt on tehty, päätän lähteä lenkille. Purevasta pakkasesta huolimatta juoksen Töölönlahden ympäri. Liikkamaikka tulee vastaan. Tuun iloiseksi koska se näkee etten oo mikään läski, vaan että urheilen.

Kotona on ruoka-aika. Vetäydyn huoneeseeni syömään tai "syömään" päivän aterian ja lähen treeneihin. Tai no oikeastaan treenien alkuun on vielä tunti aikaa, mutta siinähän ehtii käydä sopivasti vielä lenkillä. 

Joskus ratkean. Nälkä kasvaa liian suureksi ja kun oon yksin ei oo väliä vaikka syönkin, koska kukaan muu ei sitä saa tietää - paitsi tosta uudesta vatsamakkarasta. Suklaalevyn jälkeen ahdistaa ja tekee mieli oksentaa. Yritänkin - siinä useimmiten kuitenkaan onnistumatta. Tunnen itseni epäonnistujaksi. En pystynyt hallitsemaan edes syömistä.

Jokaikinen kommentti liittyen mun ulkonäköön kuten esimerkiksi mun pituuteen saa mut jälleen tuntemaan itteni ylipainoiseksi elefantiksi ja pakottaa mut ylimääräiselle lenkille. Haluun vaan olla pieni - pienin.

Mulla on kylmä. 

Lopulta, puolentoista vuoden jälkeen tajuan kuinka järjetöntä koko touhu on ollut ja alan pikkuhiljaa palaamaan takaisin normaaliin elämään. Se ei tapahdu kuukaudessa eikä parissakaan, mutta pienin askelin huomaan että näin on parempi. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen astun kouluruokalaan ja kykenen syömään muiden nähden. Se ahdistaa, edelleen, ja nouseva paino saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Näin on kuitenkin parempi. Ehkä vuoden jälkeen sen tajuan.

Faktahan on se, että meillä kaikilla on välillä ulkonäköpaineita. Ero on vaan siinä, että osalla siitä muodustuu ongelma kun taas osa osaa suodattaa paineet ja porskuttaa eteenpäin niistä piittaamatta. Toki syömishäiriöille on kymmeniä eri synnynsyitä ja välillä niitä voi olla jopa vaikea tunnistaa ja määritellä. Mulla ongelma ei koskaan muodostunut niin isoksi, että olisin ollut hengenvaarassa. Silti oon sitä mieltä, että kenenkään ongelmia ei tule vähätellä - ongelma ku ongelma ni se on ongelma. Vaikka ulkopuolinen apu ja tuki ovat melkeinpä välttämättömiä ongelman hahmottamisessa ja hoitamisessa, oon sitä mieltä että se ratkaseva muutos lähtee aina kuitenkin itsestä. Kun tajuat ja tiedostat tilanteen järjettömyyden, on mycket lättare tehdä pysyvä muutos takaisin terveeseen elämään. Eihän se toki oo niin yksinkertasta että tapahtus sormia napsauttamalla, mutta se on se ratkaseva askel. Mulla se oli kun näin ikään kuin ulkopuolisen silmin kuinka teen mun elämästä vaikeampaa kun sen pitäs olla. Kuinka paljon onnellisemmaks tulinkaan kun tajusin keskittyä niihin paljon tärkeämpiin elämän osa-alueisiin.

Mutta silti ei, ei se helppoa oo. Se vie aikaa ja edelleenkin välillä ajatukset meinaa palata noille vanhoille väärille raiteille. Pahimman selätettyä tällanenkin tapahtuma kuitenkin vaan vahvistaa.

Jumppa Madrid

En månad sedan flyg jag till Madrid att hälsa min vän Emma som bor där i denna hösten. Emma jobbar som en aupair so det var intressant att se hur är deras vardag där. Emma har också hittat en lokal gymnastik grup så den bästa delen var absolut att få att träna med de! I själva verket fick jag hjälpa dom som en tränare vilken var jätteroligt. Spansk träningkultur är helt annorlunda än finsk så det var ju dags att någon kommer och lagar lite disciplin i gruppen...

Ytterligare hade vi också tid för några jumppabilder...

Känndes så hemsk bra att jumpa igen efter en lång tid. I själva värket har jag börjat att görä gymnastik igen i en liten studio vi har i gymmet. I gruppen är det alla fal helt och hållet annorlunda. Saknar det liten, skulle jag säga. Lyckligvist det är någon som tappas inte så man kan alltid forsätta det senare.

Älä droppaa mun tunnelmaa

Lasissa Lidlin kolmen euron viintä, edessä vuohenjuustoleipiä ja vihanneksia, perse hikoo penkkiin ja taustalla soi Vesalaa - mä oon onnellinen.

Aamu alkoi rennosti tuliaisFazerinsinistä sohvalla maistellen ja vapaapäivästä nauttien. Tämän jälkeen vuorossa oli hikinen lenkki ja jalkapäivä salilla. Kun kävelin Dr.Juicen Berry Recovery-smoothie kädessä kotia kohti, mietin vain että on mulla asiat vissiin aika hyvin.

Ystäväni Tiina Tinski Tiskiharjanen ilmestyi ilahduttamaan mua aina yhtä pirteällä olemuksellaan ja nähtiin eilen ekaa kertaa vuoteen. Tollasissa tilanteissa tosiaan huomaa, että tosiystävien kanssa kaikki on aivan kuten ennenkin vaikka ei näkisikään kuin kerran vuodessa. Yritettiin parissa tunnissa käydä läpi päällimmäiset kuulumiset - tai no oikeastaan se meni siihen että Tiina haastatteli mun Maltalaiffista ja mä vastailin kuuliaisesti. Puhuttiin maltalaisten laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä ja siitä kuinka täällä elämä on rennompaa ja aikatauluvapaampaa. Mulle henkilökohtasesti ei oo ollut kovin helppoa tottua tähän, mutta ehdottomasti hyvä elämänkoulu mulle tän asian suhteen.

"Pakko myöntää et oon mä kyl vähä kade, me lähetään takas kylmään Suomeen ja sä jäät tänne auringon alle huolettomaan elämään." Jotain tohon suuntaan sanoin Tinski ja sitä jäinkin sitten itsekseni pohtimaan - tossahan on perää. Sitä tarvii aina aika-ajoin muistutuksen siitä miten onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Mulla on siisti sisätyö, nasta asunto, ihania ystäviä ja ainakin 300 aurinkoista päivää vuodessa.

Okei joo, tottakai Maltassakin on ne varjopuolensa. Kun mikään ei toimi (sähkökatkos kerran kahessa viikossa, luvattu pinkoodi pankkikorttiin on kuukauden myöhässä ja meinaat jäädä auton alle vähintään kerran viikossa), oot myöhässä itsestäsi riippumattomista syistä ja vaatteet hikoo ihoon kiinni tulee pakostakin ikävä Suomea. Niin se kuitenkin menee, että jos ulkomaille muuttaa niin tulee oppia elämään maan tavoilla. Vaikka tää wannabeEUmaa ottaakin välillä pattiin niin tulee muistaa että itepähän mä oon asuinpaikkani valinnu ja mitä mä mahdollisesti tekisin tän ajan Suomessa. Oon tajunnut että on ihan ok tehdä sitä miltä ittestä hyvältä tuntuu eikä pakottaa itteään yhteiskunnan luomaan "opiskele-työllisty-pariudu-teelapsia"-muottiin. Tiedän että munkin aika koulunpenkillä vielä koittaa, mutta sitä ennen yritän tällä elämänkoulun oppitunnilla kekata mikä ois se mun juttu. Aiemmin kauheksumani välivuodet onkin nyt mun mielestä varsin fiksu juttu ja mun lähtö Maltalle tähänastisen elämäni paras päätös. Eipä sitä vielä vuosi sitten olisi uskonut että täällä sitä vielä ollaan vuodenkin päästä.

Muutettiin toissapäivänä uuteen kämppään ja tää on kyllä aikamoinen kartano - kuvia luvassa myöhemmin. Yhet mun parhaimmista maltakamuista, Ida ja Taru teki comebackin joten meiän T.I.S.S.I.T -posse on koossa taas, joten voin luvata että pian raikuu taas Titanic Corksissa. Yksin tulin mutta nyt ympärillä on joukko tärkeitä ihmisiä jotka auttaa jaksamaan huonoinakin päivinä.

Tiedän että talven tullen tunnelma vähän laskee, joten nyt täytyy nauttia näistä yleensä varsin stressittömistä päivistä ja ladata akkuja tuota kolme kuukautta kestävää talvea varten.

Resan till Finland

Denna gången får ni njuta av min fina svenska kunskaper haha...

Då komde den dagen när var min tur att åka tillbaka hem - bara som en visit emellertid. Jag hade inte väntat det så mycket för den enkel saken att jag hade inte haft tid för sådana tankar. Tiden här går så fort att man inte kan förställa. Jobbet - gymmet - solen och kompisar - jobbet - gymmet- solen...

Redan på flygplatsen lystmäte jag av finskorna. Jag flög med Finnair så förstås hela flyget var full av finskor så minne jag direkt att människorna här och Finland är ganska annorlunda. 
Här i Malta har jag hela tiden tänkt att maltese är inte så vänliga även om den här ön ligger i Medelhavet var människorna  typisk är mer vänliga än i nord (stereotypiska tankar ju), men den första möte med stora gruppen av finnae påminde mig att vi är inte de bättre, haha. 
Titta inte på ögonen (särskilt om du vet han inte), lee inte (bara pokerface är tillåten) och sista med den viktigaste - tala inte med obekanta människor. 

Men tillbaka till den huvudsaken – så satt i flygplanet och tänkte på mitt liv. Det kände så hemsk bra att åka tillbaka Finland men samtidigt visste jag att nuförtiden mitt liv är i Malta. Svårt att föreställa om jag hade åkt tillbaka hem redan på varen. Eller om jag hade inte börjat att jobba i igaming företag. På vinteren känndes allt så ond och tänkte skulle vara bättre att åka hem. Nu är det typ tvärtom - jag är jättenöjd med mitt liv här just nu.

Jag njutade av finsk sommar (läs: kallt och regn) och min favorit stad Helsinki och alla kära människorna runt mig. Vi också reste till Åbo och hade 3 hemsk fina dagar i Ruisrock. En av de bästa sakerna förutom sauna var att bara koppla av på vårt härliga sommarstugan. Ibland klämmar jag av alla social media så bestämde jag bara stänga mobilen för två dagar och njuta bara av naturen – rekommenderar varmt!

Även om tiden i Finland kändes ju hemsk bra, var jag inte helt mig själv. Jag var jättetrött typ hela tiden även om jag sovde tillräckligt och var jättekänslig utan en orsak. Det kändes så fel att vara så sorlig även om allt var mer än bra och jag hade älskande människor runt mig. Jag kan inte berätta en sak för jag kändes så men tror att det är ganska typisk att ha ”mixed feelings” när man går tillbaka till sitt gamla liv. Jag var inte sorg därför att jag inte lever där men det är bara så känsligt se alla sina kära människor och platser och leva där två veckor och sen gå tillbaka någonting så annorlunda. Förstås kan jag alltid gå tillbaka hem om jag känns så men det är ännu inte tid för det – jag har bara börjat hitta på min plats och rutiner här.

Puss och kram för allihopa i Finland - saknar er redan! 

Mitä Malta on muuttanut minussa?

Ajattelin kirjoittaa tällä kertaa hieman asioista - niin konkreettisista, kuin pään sisäisistäkin - jotka ovat muuttuneet kuluneen kahdeksan kuukauden (härregod, oonko tosiaan ollut täällä jo kahdeksan kuukautta?!?) aikana. Mainitsemieni lisäksi on toki hurjasti muitakin asioita, jotka ovat nyt varsin eri tolalla, mutta joita en lähde märehtimään tällä kertaa sen enempiä ihan vaan säästääkseni teitä yliajattelun mestarin pahemmanlaatuiselta vuodatukselta.

Jospa nyt pikku hiljaa sitten siihen asiaan:

Kun kolmas päivä syyskuuta halasin äitiä ja iskää lentokentällä, en vieläkään täysin ollut sisäistänyt mihin olen oikein ryhtymässä. Vasta lentokoneessa matkalla Maltalle, tajusin mitä oikein oli tapahtumassa. Juu - tässä vaiheessa te lukijat hymähtelette tälle kuinka teen tästä kaikesta niin suurta ja jännittävää. Tosiasiassahan mulla ei ollut mitään hätää, sillä paikan päällä mua odotti suomalainen host-perhe ja jopa muutama suomalainen tuttu. Silti uskaltaisin väittää, että tämä kyseinen matka on muuttanut mua aika paljon.

Kielitaito

Tuolloin kahdeksan kuukautta sitten matkaan lähti 19-vuotias, englannin puhumista pelkäävä suomityttö. Toki tämä suomalaisten väenpaljous tällä kiven kokkareella on ollut varsin pehmeä lasku, mutta koska kyseessä on kuitenkin englanninkielinen maa, joutui tämä tyttö avaamaan suunsa ja alkaa käyttämään tuota kammoksuttua enkkua ihan päivittäin varsin pian. Kuitenkin vasta harrastusten, eri maalaisten ystävien sekä tietenkin työpaikan myötä koko kouluajan takaraivossa kalvanut pelko virheiden tekemisestä on päässyt hälvenemään. 

Positiivinen yllätys on myös ollut se kuinka paljon olen päässyt puhumaan ruotsia, vaikka asunkin Välimerellä. Yksi vaihtoehdoistani au pair kohteeksi olikin Ruotsi, sillä olen aina jotenkin pitänyt hurjasti kyseisestä kielestä ja halusin päästä käyttämään sitä enemmänkin. Lyckligtvis, ruotsalaiset ovat Maltan suurin etninen ryhmä, joten suomalaisten jälkeen suurin osa kavereistani täällä on ruotsalaisia. On ollut myös jännä huomata kuinka paljon rohkeammin avaan suuni kun kyseessä on ruotsin kieli verrattuna englantiin, vaikkei kielitaito sen parempi olekaan. Arvelisin tämän kuitenkin johtuvan lähinnä kouluaikaisista muistoista ja omasta innostuneisuudestani.

Muutto omilleen 

Kuten jo viime postauksessa mainitsinkin, on ulkomaille muuton lisäksi mulla ollut myös suhteellisen suuri muutos tuo omilleen muuttaminen. Suomessa asustellessani, asuin koko sen astisen elämäni samassa talossa yhdessä vanhempieni kanssa. Niin paljon kuin Helsinkiä rakastankin, kaipasin kovasti uusiin ympyröihin. Onhan Malta tottakai elinympäristönä aivan erilainen kuin Mosa, jossa meidän omakotitalo sijaitsee, mutta koska muutoksia on tullut ulkomaille muuttaessa eteen niin paljon muitakin, on sopeutuminen asumisjärjestelyihin onnistunut varsin mutkattomasti.
Erona Suomeen on, että täällä lähes kaikki kämpät on valmiiksi kalustettuja (mikä on meidän mamujen kannalta vain hyvä juttu), mikä voi toki aiheuttaa sen, ettei Maltan koti tunnu niin helposti kodilta. Mulla ei kuitenkaan tätä ongelmaa ole ollut, sillä meillä kävin Roosan kanssa kuin Onnelille ja Annelille; meidän kämppä on kuin tehty kahdelle nuorelle tytölle!

Muutto pois kotoa oli toki kaivattu, mutta ei loppupeleissä tuntunut sen mullistavammalta kuin vaikka uuteen huulipunaan vaihtaminen. Jonkin verran omilleen muutto on kuitenkin muuttanut ajatuksiani esimerkiksi kotitöistä. Täällä ollessani olen jopa oppinut pitämään siivoamisesta. Ei meillä koti-Suomessakaan käynyt siivooja, mutta etenkin nyt kun kämppä on oma, pitää sen siistinä entistä mieluummin kun tiedostaa, ettei kukaan toinen sitä puolestasi tule tekemään.Voisin myös sanoa kokkaustaitojen kohentuneen jo lähelle Michelin tähteä monien yritys ja erehdys - operaatioiden jälkeen. Täällä kypsyy siis aikamoinen tuleva laatuvaimo suorastaan.

Irti oravanpyörästä

Siellä varmaan taas lukijat tyrskivät kahvinsa rinnuksilleen kun lukevat edellisen otsikon. Kuinka muka 19-vuotias voisi olla jo oravanpyörässä. Uskallan kuitenkin väittää, että ainakin ennen kesää elin vielä jonkinlaisessa kierteessä, joka toistui viikosta toiseen harmaana ja samanlaisena. Tiedän monen tuskailevan samaisen asian takia, ja toisaalta niinhän se menee, että arjen ei kuulukaan olla hohdokasta ja herkullista. Mun elämä Suomessa pyöri kuitenkin monta vuotta aika pitkälle voimistelun  parissa - ja olen toki siitä hyvin onnellinen. Silti on tuntunut vapauttavalta ja hyvältä kokeilla elämää ilman rutiininomaisesti toistuvaa viikkoaikataulua. Se, että voi tehdä töiden jälkeen melkein mitä huvittaa, on ihanan vapauttavaa!

En tietenkään tarkoita, että voisin rellestää täällä menemään miten tykkään, vaan tottakai mäkin elän täällä tavallista arkea murheineen ja iloineen. En myöskään väitä, että elämä täällä olisi kuin etelänmatka, vaikka aurinko vuoden ympäri paistaakin. Samalla lailla mäkin kuitenkin käyn töissä ja hoidan velvollisuuksiani. Ympäristönä tää vaan on astetta letkeämpi kuin Suomi. Jossain vaiheessa elämä täällä alkaa kuitenkin luultavasti puuduttaa ja Suomen kuviot maistua taas makoisalta.

Sosiaalistuminen

En voi sanoa, että olisin ollut mitenkään epäsosiaalinen tapaus Suomessakaan, mutta olen kyllä rohkaistunut huimasti täällä Maltalla ollessa. Pikkulikkana olin ujo kuin piimä ja jännitin kaikkia uusia tilanteita niin että tuntui kuin perhoset mahassani olisivat mojovan annoksen piritorin pojilta.

Sama juttu jatkui ilmeisesti vielä viime kesänäkin, sillä työkaverit kertoivat myöhemmin ensivaikutelman minusta olevan todella ujo ja hiljainen. No juupelis - harva onkaan täysin oma itsensä uudessa porukassa. Maltalle saapuessani otin kuitenkin käyttöön aivan uudenlaisen aseen, nimittäin reippaan ja avoimen asenteen. Kun oli ensimmäistä kertaa tilanteessa, että ei ole ketään johon tukeutua, vaan tulee itse tehdä töitä, jollei halua jäädä yksin, ei auta muu kuin purra hammasta ja mennä suoraan suden suuhun jos niikseen tulee. Tunkeuduinkin taustoihini nähden varsin taidokkaasti porukkaan ja unohdin aikaisemmin harrastamani ujostelun kokonaan. Onhan se toki myös totta, että täällä porukkaan tutustuu paljon helpommin kuin Suomessa, sillä niin moni on samassa tilanteessa, mutta totta on myös se, että ei kukaan tule sieltä kotoa hakemaan. Au pairina työskennellessä uusien kontaktien luominen tapahtuu lähinnä vapaa-ajalla, sillä työpaikka ei juuri työkavereita tarjoa. Täällä uusien ihmisten tapaaminen on arkipäivää ja olen päässyt tutustumaan lukuisiin sellaisiin ihmisiin, joihn en isänmaan kamaralla olisi vilkaissutkaan - ja tämä on aivan mahtava juttu!

Löystynyt liekkipipo ja oman navan tuijottelu

Suomessa riensin paikasta toiseen tukka putkella pää hieman liian kireän ja sairaannopeen liekkipipon alla. Yksi mun tän reissun tavoitteista olikin, että oppisin rentoutumaan. Oonhan mä suhteellisen rento tyyppi ollut aina, mutta samalla myös kova stressaaja. En voi sanoa todellakaan luopuneeni stressaamisesta, mutta Maltalla asuessa on joutunut sopeutumaan siihen, että kaikki ei todellakaan mene niin kuin koti-Suomen Strömsössä on totuttu näkemään. Mun kärsivällisyyteni joutuukin täällä koetukselle päivittäin, joten vielä on sen kanssa tekemistä. Oon elänyt nyt kahdeksan kuukautta ilman kalenteria ja mihin mä olisin sitä täällä tarvinnutkaan. Kyllä mä toki edelleen haluan miettiä asiat tarkkaan etukäteen, vaikka ne harvemmin lopulta menevätkään suunnitelmien mukaan, Olen myös oppinut menemään enemmän flown mukaan - sinne minne sattuma johtaa. 

Tää ei välttämättä ole mikään positiivinen asia, mutta voisin sanoa että olen alkanut ajatella enemmän itseäni. Ennen voisin sanoa olleeni ehkä liiankin empaattinen, niin että muiden tunteet menivät aina omieni edelle. Nykyään osaan kuitenkin ajatella myös itseäni ja olen ymmärtänyt, että ihminen tarvitsee myös omaa aikaa. Niin kai sen kuuluukin mennä. 

Siinäpä jotain mietteitä Maltalle muuton vaikutuksista muhun. Toki osa jutuista menee myös henkisen kasvun piikkiin, enkä sano etteivätkö mainitut asiat olisi muuttuneet ajan kanssa Suomessakin. Sen vain herra yksin tietää. Toivottavasti nautitte tästä päättömiä sivulauseita sisältävästä sanaoksennuksesta. Noh, sellaista Yrjöseltä voi kai odottaakin. God natt.