Ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita

Istun kisapaikan vessan lattialla ja vedän pilttiä. Kisasuokka on edessä, joten tiiän, että jostain on saatava energiaa siihen. Muiden edessä syöminen ei kuitenkaan tule kuuloonkaan - en voi antaa niiden nähdä kuinka lihon. Kisasuokka menee yli odotusten ja lähetään joukkueen kanssa syömään Rossoon. Mä laahustan joukon hännillä ja mietin vain onko ihan pakko.

Tunti päättyy ja kaikki ryntäävät ruokalaan ehtiäkseen sinne ensimmäisenä ja välttääkseen ruuhkan. Mä hivuttaudun vähin äänin muualle tekemään läksyjä ja vetämään taas sen pakollisen piltin ja omenan. Kaverit kysyvät miksen tuu syömään ja mä vastaan koska "ei oo nälkä". Oikeesti nälkä kourii mahassa niin että itkettää. Ruokiksen jälkeen on hypäri ja koska läksyt on tehty, päätän lähteä lenkille. Purevasta pakkasesta huolimatta juoksen Töölönlahden ympäri. Liikkamaikka tulee vastaan. Tuun iloiseksi koska se näkee etten oo mikään läski, vaan että urheilen.

Kotona on ruoka-aika. Vetäydyn huoneeseeni syömään tai "syömään" päivän aterian ja lähen treeneihin. Tai no oikeastaan treenien alkuun on vielä tunti aikaa, mutta siinähän ehtii käydä sopivasti vielä lenkillä. 

Joskus ratkean. Nälkä kasvaa liian suureksi ja kun oon yksin ei oo väliä vaikka syönkin, koska kukaan muu ei sitä saa tietää - paitsi tosta uudesta vatsamakkarasta. Suklaalevyn jälkeen ahdistaa ja tekee mieli oksentaa. Yritänkin - siinä useimmiten kuitenkaan onnistumatta. Tunnen itseni epäonnistujaksi. En pystynyt hallitsemaan edes syömistä.

Jokaikinen kommentti liittyen mun ulkonäköön kuten esimerkiksi mun pituuteen saa mut jälleen tuntemaan itteni ylipainoiseksi elefantiksi ja pakottaa mut ylimääräiselle lenkille. Haluun vaan olla pieni - pienin.

Mulla on kylmä. 

Lopulta, puolentoista vuoden jälkeen tajuan kuinka järjetöntä koko touhu on ollut ja alan pikkuhiljaa palaamaan takaisin normaaliin elämään. Se ei tapahdu kuukaudessa eikä parissakaan, mutta pienin askelin huomaan että näin on parempi. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen astun kouluruokalaan ja kykenen syömään muiden nähden. Se ahdistaa, edelleen, ja nouseva paino saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Näin on kuitenkin parempi. Ehkä vuoden jälkeen sen tajuan.

Faktahan on se, että meillä kaikilla on välillä ulkonäköpaineita. Ero on vaan siinä, että osalla siitä muodustuu ongelma kun taas osa osaa suodattaa paineet ja porskuttaa eteenpäin niistä piittaamatta. Toki syömishäiriöille on kymmeniä eri synnynsyitä ja välillä niitä voi olla jopa vaikea tunnistaa ja määritellä. Mulla ongelma ei koskaan muodostunut niin isoksi, että olisin ollut hengenvaarassa. Silti oon sitä mieltä, että kenenkään ongelmia ei tule vähätellä - ongelma ku ongelma ni se on ongelma. Vaikka ulkopuolinen apu ja tuki ovat melkeinpä välttämättömiä ongelman hahmottamisessa ja hoitamisessa, oon sitä mieltä että se ratkaseva muutos lähtee aina kuitenkin itsestä. Kun tajuat ja tiedostat tilanteen järjettömyyden, on mycket lättare tehdä pysyvä muutos takaisin terveeseen elämään. Eihän se toki oo niin yksinkertasta että tapahtus sormia napsauttamalla, mutta se on se ratkaseva askel. Mulla se oli kun näin ikään kuin ulkopuolisen silmin kuinka teen mun elämästä vaikeampaa kun sen pitäs olla. Kuinka paljon onnellisemmaks tulinkaan kun tajusin keskittyä niihin paljon tärkeämpiin elämän osa-alueisiin.

Mutta silti ei, ei se helppoa oo. Se vie aikaa ja edelleenkin välillä ajatukset meinaa palata noille vanhoille väärille raiteille. Pahimman selätettyä tällanenkin tapahtuma kuitenkin vaan vahvistaa.