Todellakin mitä vaan

Kuukausi mun uutta elämää on nyt sitten eletty. Kliseistä, mutta totta todeta jälleen kerran kuinka aika vaan harppoo seitsemän peninkulman saappailla eteenpäin...

Yhtä tärähtäneet kuin kuvakin oli fiiliksetkin lähtiessä.

Elikkä tosissaan tasan kuukausi sitten, 3.9. noin klo 9 saavuin uuteen kotimaahani tietämättä mitä tulevat kuukaudet täällä tulisivat sisältämään. Pekkaa pahemmaksi en siinä asiassa ole vielä tullutkaan, mutta kuukauden päivät täällä eleltyäni olen ehtinyt kokemaan jos jonkinmoista.

Mitkä mun fiilikset nyt sitten on? Tuntuuko, että viihdyn täällä vai tekiskö mieli pakata laukut ja lähteä kotiin?

Vastauksina näihin mietteisiin voin todeta, että tämänhetkiset fiilikset ovat hieman sekavahkot, mutta kuitenkin hyvät. Olen kotiutunut tänne mielestäni paremmin kuin hyvin. Olen alusta asti kutsunut kodiksi tätä paikkaa, jossa asun ja teen töitä. Pystyn olemaan oma itseni täällä ja koen, että mulle annetaan riittävästi omaa tilaa, mutta otetaan mukaan myös perheeseen. Parempaa en siis oikeastaan voisi edes toivoa perheeltä ja kodilta.

Entäs itse au pairin työt sitten? Miettiessäni au pairiksi lähtemistä, en olisi voinut kuvitella, että tää homma voi olla näinkin rankkaa välillä. Ei sillä etten olisi kuullut tarinoita, lukenut kauhutarinoita tai katsonut Ylen Au pairit- ohjelman jokaista jaksoa, vaan pikemminkin sillä, etten ollut itse päässyt kokemaan tätä. Olen aina tullut hyvin juttuun lasten kanssa, mutta on aivan eri juttu viettää kokonainen viikko pienen lapsen kanssa, kuin tehdä silloin tällöin lastenhoitokeikkaa. Oon kyllä elänyt aika mojovasti lapsiperheiden arkea siskon poikien mukana, mutta kuitenkin au pairina oleminen on aivan eri juttu. Kuukaudessa olen kuitenkin about tottunut tähän hommaan ja arki on pikkuhiljaa päässyt rutinoitunutumaan. Positiivisin mielin oon jatkamassa tätä hommaa ja odotan innolla mitä kaikkea vuosi tuokaan tullessaan.

Tällä hetkellä tuntuu että mun on just hyvä täällä näin nyt. En kaipaa Suomeen, koska ei mulla ois siellä mitään uutta koettavaa tällä hetkellä. Tuttua, turvallista ja tylsää pikemminkin. Toisaalta niin se on välillä täälläkin. Isoimpana erona kuitenkin mun elämään Suomessa on kiireettömyys. Huomaan, että olen yhä edelleen se, jolla on hoppu tehdä kaikki tässä ja nyt ja aikatauluttaa elämää, vaikka se on täysin tarpeetonta täällä kun mulla ei ole sen kummempia velvoitteita. Uskon kuitenkin, että siihenkin asiaan saadaan muutosta tässä tulevien kuukausien aikana, onhan malta sentään maailman laiskin kansa. Laiska mäkin osaan olla, mutta veikkaan että jotain opittavaa mullakin on.

Täysi tekemättömyys ei tietenkään ole hyvästä. Välillä kun ei ole mitään tekemistä, tuntuu että pää hajoaa kaikista ajatuksista. Sitä varten oon alottanut taas juoksemaan. Sen ansiosta en oo vielä tästä pahemmin flipannut ja oon saanut mielekästä tekemistä tylsiinkin hetkiin. Toivon kuitenkin, että lopunkin väsymyksen hälvettyä saisin elävöitettyä myös mun arkea.

Hiljaa hyvä tulee - sanotaan. Mulla on vasta kuukausi täällä takana ja tuntuu, että oon ehtinyt kokemaan jo about kaikki mahdolliset tunteet... Tärkeintähän tällä reissulla ois oppia jotain itsestä ja elämällähän sitä oppii. En siis todellakaan kadu tätä päätöstä lähteä. Silmät auki ja pää pystyssä kohti uutta - oli se sitten mitä vaan.

Puss och kram till everyone.