Ennen lähtöä

Vaikka olin tiennyt lähdöstäni jonnekin päin maailmaa jo heinäkuusta, oli mulla lopulta konkreettista valmistautumisaikaa vain 2,5 viikkoa. Ei sillä, että oisin enempää tarvinnutkaan, koska mitään kummempia järjestelyjä mun ei tarvinnut hoitaa, vaan pikemminkin se oli se henkinen valmistautumisaika mitä oisin ehkä kaivannut lisää.

Ensimmäisellä viikolla mulle iski ihan jäätävät psykosomaattiset oireet. Ihan naurettavaa sinänsä, enhän mä ollut lähdössä esimerkiksi reissaamaan yksin toiselle puolelle maailmaa, vaan asumaan tuttuun paikkaan, turvalliseen ympäristöön. Noh, minkäs sitä ihminen luonnolleen mahtaa. Mulle nousi ihmeellinen kuume ja kuumotus, joka jatkui flunssanoireiden kadottuakin, perhosia oli vatsassa aivan kamalasti ja kaikenmoisia oireita ilmeni... Koko ajan ihan järkyttävä ahdistus päällä, ei niinkään pelkoa lähtemistä kohtaan, vaan enemmänkin paniikkia onnistuuko tää nyt. Kaikki oli käynyt jotenkin liian helposti ja mä kun oon luonteeltani aika pirujen maalailija...

Juttelin kuitenkin näiden vanhan au pairin, Neldan kanssa, ja jotenkin pikkuhiljaa tajusin rahoittua.

Käytännön asioita mitä mun piti hoitaa ennen lähtöä oli pankissa käynti, että sain toiset tunnuslukutaulukot, kansainvälisen kelakortin voimassaolon varmistaminen, muuttoilmoituksen tekeminen ja hammaslääkärissä käynti. Tai niin siis mähän varasin sen lekurin jo aikasin keväällä, mutta Suomen hoitotakuun tuntien, pääsin jonoon vasta heinäkuussa...

Mitään paperihommia tänne tuloon ei siis (ainakaan mun käsittääkseni) tarvita, että periaatteessa jos huvittas ni vois ostaa lennot ja tulla. Lähinnä mun valmistautumishommelit oli sellasta ennakointia, että mitä saattasin tarvita tulevan vuoden aikana. Passilla, hammasharjalla ja luottokortilla pärjää kyllä kans yllättävän pitkälle. Loppupeleissä pakkasin aika paljon muutakin, mutta siitä lisää mahdollisesti myöhemmin...

Yks kova paikka tässä lähdössä oli töiden jättäminen. Mulla oli aivan huikea elämäni ensimmäinen lintsikesä ja meidän työporukka olikin jotain niin mahtavaa. Ei sitä ois sillon alussa uskonut, miten monta ystävää rikkaampana sieltä lähden. Jopa 11 tuntiset työpäivät taittuivat mitä parhaimmassa seurassa, vaikka toki mukaan mahtui rankkojakin hetkiä ja mulla jopa jonkinlainen sesonkiuupumus.

Oli rankkaa jättää tää työyhteisö, vaikka osa olikin jo ehtinyt lopettaa aikaisemmin. Se miksen sitten jatkanut kauden loppuun asti, johtui siitä, että sen jälkeen kun lopetin työt. vähentyi työtunnit vain viikonloppuihin ja tietty Valokarnevaaliin lokakuussa. Tää perhe kuitenkin tarvitsi mun apua jo aika nopeesti niin jätin hyvästit rakkaalle lintsille jo neljän kuukauden jälkeen. 

Muistan kuinka itkettiin pukkareilla porukan hajoamista, mutta toisaalta yritän miettiä tän siltä kantilta kuinka hienoja ihmisiä oon saanut tavata ja kuinka hienoja hetkiä meillä on ollut ja osan kanssa tulee vielä olemaan.

Tottakai myös muiden ystävien hyvästeleminen oli rankkaa. Pidin läksärit mun läheisimpien ystävien kesken, ja meitä olikin oikein kiva lauma meillä ja tietenkin jatkoilla ladissa... :D Myös läheisimmille sukulaisille ja tuttaville pääsin sanomaan heipat sukulaisläksäreissä. Sain hirmuisesti lakua, fazerin sinistä, salmiakkia ja purkkaa ettei kaikki edes mahtunut mukaan matkaan!

Myös jumppaelämän taakse jättäminen oli hyvin haikeeta. Oon harrastanut, tai no pikemminkin elänyt voimistelua vuodesta 07. Erällä on tullut parhaimmillaan vietettyä jokainen päivä viikosta, niin omissa kuin valmennettavienkin treeneissä. Kävin katsomassa joukkueeni treenejä, mikä tuntu tosi hassulta, ja Elkkukin sano, ettei treeneissä oo enää samanlaista kun en oo siellä säätämässä (voisin sanoa olleeni meiän joukkueen pelle). Mutta ei hätää, enköhän mä vielä tässä elämässäni jumppailemaan ehdi...

All in all, vaikka heippojen sanominen niin monille tärkeille ihmisille haikeeta olikin, ja läksäreissä vähän itkettiinkin, en koe että lähtö ois ollut mulle mitenkään kovin vaikea paikka. Jos jotain on päättänyt, niin se on mentävä.