Lähtemisen kaiho ja palaamisen vaikeus

Heipparallaa!

Aattelin tällä kertaa rustailla tälleen ajankohtaisesti tuntemuksista, joita kahden "kotimaan" välillä ramppaaminen aiheuttaa. Palasin just Suomen reissulta takasin Maltalle ja voin kertoo, että toi reissu on aina enemmän tai vähemmän shokki.

Viimeset päivät ennen Suomeen lähtöä kulu hitaammin kuin maltalainen bussi ruuhka-aikana, koska mun "Maltan perhe" aka kämppikset oli jo matkustaneet koto-Suomeen joulunviettoon. Jotenkin siitäkin odotuksesta kuitenkin selvittiin ja ennen kuin huomasinkaan istuin koneessa matkalla Suomeen. Lentäminen ei oo mitään mun lempipuuhaa, mutta oon oppinut ottamaan siitä ilon irti eli vetämään hirsiä lennot pitkät. Lentokoneessa mulla tulee kuitenkin aina sellanen jännä fiilis kun katon ikkunasta ja nään kuinka tää pieni kivenkokkare jää taakse. Tunne Maltan kodin jättämisestä on haikea, vaikka tiedänkin, että tuun sinne pian palaamaan. Mieleen pulpahtaa ajatus "miltä tuntuisi jos en palaisikaan?". Kaipa se kertoo, että on tästä kivenkokkareestakin lopulta muodotunut mulle tärkeä paikka - mun koti.

Vaikka olinkin odottanut Suomeen pääsyä innolla, iski mulle jonkinasteen shokki kun olin vihdoin sinne päässyt. Istuin meiän olkkarissa ja tunsin oloni niin tyhjäksi. Kyyneleet vieri pitkin poskia, koska en oikein tiennyt kuinka mun pitäis olla ja minne kuulun. Kyse ei oo siitä, ettenkö tuntis oloani kotosaksi Suomessa vaan pikemminkin siitä, että sinne palaaminen tuntuu aina vähän ristiriitaiselta. Fiilis ei ole sama kuin lomamatkalta kotiin palatessa, koska oon jättänyt osan mun sydämestä Maltalle.

Suhteellisen nopeesti siitä kuitenkin toivuttiin ja olihan musta ihana päästä nauttimaan lämpimästä kodista, kauniista Helsingistä ja ystävien ja perheen seurasta. Musta oli ehkä vähän liiankin kivaa päästä matkustamaan taas metrolla, kulkea ihmisjoukossa Manskulla, käydä ostamassa irttareita ja odottaa dösärillä kylmyydestä huolimatta, sillä tiesin bussin tulevan ajallaan. Ihanaa oli myös syödä mun lempirafloissa, käydä bissellä Kalliossa ja asioida ystävällisten asiakaspalvelijoiden kanssa (Maltalla asiakaspalvelu esim kaupoissa ja ravintoloissa on usein ala-arvoista). Ensimmäisen päivän ajatus "kuinka voin ikinä muuttaa takas tänne" karistui nopeasti ja vaihtui tunteeseen, että kyllähän mä pystyn tänne vielä joku päivä palaamaan. Tälläkin hetkellä ikävöin jopa vähän Stadia...

Päivät hurahti hujakalla, mutta ehdin kuitenkin nauttimaan mulle rakkaiden ihmisten seurasta. Vaikka tiedän Suomen reissun olevan aina enemmän ja vähemmän paikasta toiseen juoksemista, koin kuitenkin nauttivani siitä kuinka ehdin nähdä niin monia ystäviäin. Välilllä havahduin tunteeseen, kuinka onnellinen olin ja kuinka hauskaa mulla oli mun rakkaiden lähellä. Jossain välissä alkoi kuitenkin puuduttamaan samoihin kysymyksiin vastaaminen ja puolen vuoden elämäntarinan selittäminen uudelleen ja uudelleen. Totuus vaan on, että aika ei millään tahdo riittää säännölliseen yhteydenpitoon kaikkien ystävien kanssa, joten kun jälleennäkeminen koittaa on väistämättäkin selitettävä mitä viimeisen puolen vuoden aikana on pääpiirteittäin ehtinyt tapahtumaan. Totta on kuitenkin myös, että tosiystävien kanssa meno jatkuu aina siitä mihin viimeksi jäikin, vaikka viime kerrasta olisikin aikaa.

Viime vuonna joululomalta palaaminen ei tuntunut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta, sillä musta tuntu ettei mulla ollut juuri kavereita täällä (talvella porukka oli jotenkin harvinaisen koomassa täällä) ja olo oli aika tyhjä kun koko joululoma oli ollut täynnä Suomi-kamuja. Nyt palatessa fiilis oli kuitenkin enemminkin odottava, koska tiesin, että tällä kertaa Maltalla mua odottaa myös läjä mun lemppari-ihmisiä, siinä missä Suomessakin sekä uudet haasteet. Toinen puoli musta odotti innolla paluuta Maltalle, mutta toinen olis halunnut jäädä Suomeen vielä edes hetkeksi. Paluumatkalla lentokoneessa tunsin kuitenkin, että olen palaamassa mun toiseen kotiin.

Resan till Finland

Denna gången får ni njuta av min fina svenska kunskaper haha...

Då komde den dagen när var min tur att åka tillbaka hem - bara som en visit emellertid. Jag hade inte väntat det så mycket för den enkel saken att jag hade inte haft tid för sådana tankar. Tiden här går så fort att man inte kan förställa. Jobbet - gymmet - solen och kompisar - jobbet - gymmet- solen...

Redan på flygplatsen lystmäte jag av finskorna. Jag flög med Finnair så förstås hela flyget var full av finskor så minne jag direkt att människorna här och Finland är ganska annorlunda. 
Här i Malta har jag hela tiden tänkt att maltese är inte så vänliga även om den här ön ligger i Medelhavet var människorna  typisk är mer vänliga än i nord (stereotypiska tankar ju), men den första möte med stora gruppen av finnae påminde mig att vi är inte de bättre, haha. 
Titta inte på ögonen (särskilt om du vet han inte), lee inte (bara pokerface är tillåten) och sista med den viktigaste - tala inte med obekanta människor. 

Men tillbaka till den huvudsaken – så satt i flygplanet och tänkte på mitt liv. Det kände så hemsk bra att åka tillbaka Finland men samtidigt visste jag att nuförtiden mitt liv är i Malta. Svårt att föreställa om jag hade åkt tillbaka hem redan på varen. Eller om jag hade inte börjat att jobba i igaming företag. På vinteren känndes allt så ond och tänkte skulle vara bättre att åka hem. Nu är det typ tvärtom - jag är jättenöjd med mitt liv här just nu.

Jag njutade av finsk sommar (läs: kallt och regn) och min favorit stad Helsinki och alla kära människorna runt mig. Vi också reste till Åbo och hade 3 hemsk fina dagar i Ruisrock. En av de bästa sakerna förutom sauna var att bara koppla av på vårt härliga sommarstugan. Ibland klämmar jag av alla social media så bestämde jag bara stänga mobilen för två dagar och njuta bara av naturen – rekommenderar varmt!

Även om tiden i Finland kändes ju hemsk bra, var jag inte helt mig själv. Jag var jättetrött typ hela tiden även om jag sovde tillräckligt och var jättekänslig utan en orsak. Det kändes så fel att vara så sorlig även om allt var mer än bra och jag hade älskande människor runt mig. Jag kan inte berätta en sak för jag kändes så men tror att det är ganska typisk att ha ”mixed feelings” när man går tillbaka till sitt gamla liv. Jag var inte sorg därför att jag inte lever där men det är bara så känsligt se alla sina kära människor och platser och leva där två veckor och sen gå tillbaka någonting så annorlunda. Förstås kan jag alltid gå tillbaka hem om jag känns så men det är ännu inte tid för det – jag har bara börjat hitta på min plats och rutiner här.

Puss och kram för allihopa i Finland - saknar er redan! 

New visitor in the queue part 1

Toukokuun puolessa välissä saatiin hieman väriä arkeen kun tänne kivenkokkareelle alkoi lappaa kaikenkarvaista suomiturrea grillaamaan (lue: käräyttämään) ulkokuortansa ja siinä sivussa meitsiäkin moikkaamaan.

Ensimmäisenä vuorossa oli armaiden vanhempieni aika karauttaa karille ja tulla ihmettelemään Välimeren tunnelmaa. Mulla oli sopivasti iltavuoroa puoli viikkoa, joten aamut pyhitettiin milloin millekin ristiretkille ja loppuviikko lomailtiin yhdessä. Oli maailman ihanin tunne halata äitiä ja iskää puolen vuoden tauon jälkeen, tarjota brunssi ekassa omassa kodissa ja päästä esittelemään uusia kotikontujaan.

 Viikko vierähti vauhdilla lähi- ja kaukoseutuja kierrellen. Mun vapailla vuokrattiin auto ja suunnattiin Gozolle. Iskällä oli pieniä ongelmia muistaa pysyä vasemmalla puolella tietä ja että vilkku on pyyhkijöiden paikalla.

Seuraavana vierailevana tähtenä Sanzashowssa oli Helmuri suoraan Jäken idyllistä. Oli huisia saada tällainen extemporevierailija ja vaihtaa kuulumisia puolen vuoden takaa. Ensimmäiseksi tutustutin Helmukan paikalliseen suomiyhteisöön, mutta ehdittiin me turisteloimaankin katakombeilla ja Golden Baylla.

Jatkoa luvassa...

Suomen loma

Helsinki-Vantaalla mua  oli vastassa äiti ja iskä, jotka ottivat mut avosylin vastaan. Illalla - tai no yöllä pääsin vielä saunaankin ja sain herkutella kotitekoisilla karjalanpiirakoilla. Omaan huoneeseni astuessani, tuntui kuin se olisi kutistunut huomattavasti. Ihanaa oli kuitenkin se, että sisällä oli niin lämmintä, Maltalla kun sisätilat ovat talvisin verrattavissa jääkaappiin. Huomasi kyllä, että olin ollut hetken poissa kun aamulla etsin jääkaapista vesikannua, kunnes tajusin että voin vissiin juoda myös ihan sitä hanavettäkin. Myös se, että suomea kuuli joka paikassa tuntui hassulta.

Heti seuraavana aamuna meillä oli edessä melkoinen urakka kun lähdimme ajamaan Pyhätunturille. Siellä meitä odotti siskon perheeni, pakkaskelit ja priimakunnossa olevat rinteet. Seuraava päivä eli jouluaatto alkoi mantelin metsästämisellä riisipuurosta ja aamumäellä. Joulusaunassa aikani istuttuani ja torkuttuani minulle huikattiin, että pukki pian ovella kolkuttaa, mikä joudutti tietysti saunasta poistumistani. Pukki tuli ja meni ja toi tullessaan mukavia lahjoja, mutta paras osuus oli tietenkin jouluruokailu, jonka suoritimme tällä kertaa poikkeuksellisesti hotelli Pyhätunturissa. Pettymystä ei tämäkään joulupöytä kyllä tuottanut ja maisematkin olivat ihanan jouluiset.

Joulupyhät menivät mukavan rennosti tunturimaisemissa ja paukkupakkasissa, mutta olin myös todella väsynyt ja univelkainen koko ajan, ja ehkä siitä johtuen hieman poissaoleva ja omissa oloissani. Parasta reissussa oli päästä näkemään ikävöimiäni siskonpoikiani ja etenkin pulkkamäkireissu Casperin kanssa jää ikuisiksi ajoiksi mieleeni, sillä en muista koska mulla on viimeksi ollut niin hauskaa, vaikka reissun jälkeen olo oli kuin aivotärähdyksen saaneella.

  Ehdin onneksi olla vielä viisi päivää Stadissakin ja nähdä hirmuisesti kuomasian. Oli luonnollisesti ihana päästä vaihtamaan kuulumisia neljän kuukauden ajalta ja päästä viettämään aikaa lempipaikoissansa, vaikkakin sää oli varsin hyinen ja palelin koko ajan paksuimmasta toppatakistani huolimatta.

 Helsingin ja kavereiden ihanuudesta huolimatta tuntui, että kaipasin takaisin Maltalle. Lentokoneessa matkalla takaisin en siis ollut lainkaan haikealla mielellä jättäessäni Suomen. Fiilis muuttui kuitenkin täysin päästyäni omaan huoneeseeni Maltan kotiini. Olo oli hyvin yksinäinen ja tyhjä. Täällä kun mulla on kuitenkin vähemmän kavereita ja tekemistä. Alkuviikko (eli päivät viikonloppuun asti) menikin aikalailla tästä paluusokista ja flunssasta toipumiseen. Tavallaan vihaan tekemättömyyttä, mutta viime päivät ovat kyllä kuluneet mun osalta vain sohvalla maatessa. Tuntuu, että elän vain viikonloppuja varten tai odottaen, että pääsen sosialisoitumaan. Vaikka mun Maltan perhe kuinka ihana onkin, tuntuu että nää aupairhommat on mun osalta pikkuhiljaa nähty...

Suomen reissu muutti jonkin verran ajatuksiani tulevaisuudestani, mutta silti se on niin auki kuin vain olla ja ajastuskin tulevaisuudesta saa aikaan alkuräjähdyksen päässäni. Tuntuu hyvin vaikealta tehdä päätös Suomen ja Maltan väliltä, sillä kummassakin on puolensa. Toisaalta ehdin elää Suomessa vielä kyllästymiseen asti, mutta toisaalta missä olenkaan sitten onnellisempi?

Viimeiset fiilikset ennen lomaa

Viikko ennen joululomaa ja Suomeen paluuta oli suoraan sanottuna melkoista tuskaa. Pitkät päivät tuntuivat vain matelevan eteenpäin ja iltavuorosta johtuen en iltaisinkaan päässyt sosialisoitumaan viikonloppua lukuunotttamatta. Rankkoja hetkiä on tietenkin kaikilla, ja mullakin ollut aikaisemmin, mutta kyseinen viikko oli ehkä pahin tähän mennessä. Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt, jaksanko olla aupairina siihen sovittuun kesään asti. Työ itsessään ei ole kovinkaan rankkaa tai vaikeaa, mutta rankan siitä tekee saman kaavan mukaan viikosta toiseen toistuvat päivät ja haasteettomuus.

Yritin koko tuon viimeisen viikon vaalia tasaista unirytmiä, sillä sunnuntaina oli vuorossa elämäni ensimmäinen juoksukisa. Kello viiden herätyksen ja tukevan aamupalan jälkeen hipsin bussiin, joka vei minut kisapaikalle Mdinaan. Aamu oli kylmä ja päivänkoitto koitti vasta seitsemältä, kun kisakin alkoi. Pinkaisin tsemppibiisien voimalla mahtavan alkupyrähdyksen, mutta pian alkoi tuntumaan, että kaikki ohittavat minut, muiden mukana pyörätuolia työntävä joulupukki. Myöskään kilometrit eivät tuntuneet kuluvan sitten millään, kunnes huomasin, että matkan varrella olevissa kylteissä matka oli maileina eikä kilometreinä. Tästä ilahtuneena jaksoin hyvin maaliin asti, joka oli Spinola Baylla, eli tässä ihan meidän vieressä. Maaliin päästessä fiilis oli mahtava ja sainpa mitalinkin merkiksi hyvästä suorituksesta. 17,4km matkalla aikani oli 1h44min, ei siis mikään sairaannopee, mutta tämä oli tähän asti pisin matkani ja parin viikon takaisella 15km matkalla aikani oli jopa suurempi eli kisatsemppi oli selkeästi näkyvissä.

 Illalla kävimme vielä perheeni kanssa Christmas dinnerillä ja olikin oikein mukava ja maukas ilta. Samalla saimme myös hyvin keskusteltua hyvin auki olevista tulevaisuudensuunnitelmistani. Sunnuntaibissellä käynnin jälkeen saatoin olla erittäin tyytyväinen alussa niin ikävältä tuntuneeseen viikkooni.

Tiistaina koitti sitten kauan odotettu päivä kun lähdimme kohti Suomea. Meillä oli viiden tunnin vaihto Istanbulissa, joten päätimme lähteä katselemaan vähän kaupunkia. Epäonneksemme istuimme taksissa yhteensä kolme tuntia meno- ja paluumatkat yhteenlaskien. Saatiinkin siis jännitellä oikein kunnolla, että ehdimmekö lennolle. Hilkulla oli, että oltaisi vietetty "paska joulu" Turkissa, mutta onneksi ehdittiin juuri ja juuri lennolle!
Siinä tunsi kieltämättä matkustaneensa tuon yli 12 tunnin urakoinnin jälkeen.

Ennen lähtöä

Vaikka olin tiennyt lähdöstäni jonnekin päin maailmaa jo heinäkuusta, oli mulla lopulta konkreettista valmistautumisaikaa vain 2,5 viikkoa. Ei sillä, että oisin enempää tarvinnutkaan, koska mitään kummempia järjestelyjä mun ei tarvinnut hoitaa, vaan pikemminkin se oli se henkinen valmistautumisaika mitä oisin ehkä kaivannut lisää.

Ensimmäisellä viikolla mulle iski ihan jäätävät psykosomaattiset oireet. Ihan naurettavaa sinänsä, enhän mä ollut lähdössä esimerkiksi reissaamaan yksin toiselle puolelle maailmaa, vaan asumaan tuttuun paikkaan, turvalliseen ympäristöön. Noh, minkäs sitä ihminen luonnolleen mahtaa. Mulle nousi ihmeellinen kuume ja kuumotus, joka jatkui flunssanoireiden kadottuakin, perhosia oli vatsassa aivan kamalasti ja kaikenmoisia oireita ilmeni... Koko ajan ihan järkyttävä ahdistus päällä, ei niinkään pelkoa lähtemistä kohtaan, vaan enemmänkin paniikkia onnistuuko tää nyt. Kaikki oli käynyt jotenkin liian helposti ja mä kun oon luonteeltani aika pirujen maalailija...

Juttelin kuitenkin näiden vanhan au pairin, Neldan kanssa, ja jotenkin pikkuhiljaa tajusin rahoittua.

Käytännön asioita mitä mun piti hoitaa ennen lähtöä oli pankissa käynti, että sain toiset tunnuslukutaulukot, kansainvälisen kelakortin voimassaolon varmistaminen, muuttoilmoituksen tekeminen ja hammaslääkärissä käynti. Tai niin siis mähän varasin sen lekurin jo aikasin keväällä, mutta Suomen hoitotakuun tuntien, pääsin jonoon vasta heinäkuussa...

Mitään paperihommia tänne tuloon ei siis (ainakaan mun käsittääkseni) tarvita, että periaatteessa jos huvittas ni vois ostaa lennot ja tulla. Lähinnä mun valmistautumishommelit oli sellasta ennakointia, että mitä saattasin tarvita tulevan vuoden aikana. Passilla, hammasharjalla ja luottokortilla pärjää kyllä kans yllättävän pitkälle. Loppupeleissä pakkasin aika paljon muutakin, mutta siitä lisää mahdollisesti myöhemmin...

Yks kova paikka tässä lähdössä oli töiden jättäminen. Mulla oli aivan huikea elämäni ensimmäinen lintsikesä ja meidän työporukka olikin jotain niin mahtavaa. Ei sitä ois sillon alussa uskonut, miten monta ystävää rikkaampana sieltä lähden. Jopa 11 tuntiset työpäivät taittuivat mitä parhaimmassa seurassa, vaikka toki mukaan mahtui rankkojakin hetkiä ja mulla jopa jonkinlainen sesonkiuupumus.

Oli rankkaa jättää tää työyhteisö, vaikka osa olikin jo ehtinyt lopettaa aikaisemmin. Se miksen sitten jatkanut kauden loppuun asti, johtui siitä, että sen jälkeen kun lopetin työt. vähentyi työtunnit vain viikonloppuihin ja tietty Valokarnevaaliin lokakuussa. Tää perhe kuitenkin tarvitsi mun apua jo aika nopeesti niin jätin hyvästit rakkaalle lintsille jo neljän kuukauden jälkeen. 

Muistan kuinka itkettiin pukkareilla porukan hajoamista, mutta toisaalta yritän miettiä tän siltä kantilta kuinka hienoja ihmisiä oon saanut tavata ja kuinka hienoja hetkiä meillä on ollut ja osan kanssa tulee vielä olemaan.

Tottakai myös muiden ystävien hyvästeleminen oli rankkaa. Pidin läksärit mun läheisimpien ystävien kesken, ja meitä olikin oikein kiva lauma meillä ja tietenkin jatkoilla ladissa... :D Myös läheisimmille sukulaisille ja tuttaville pääsin sanomaan heipat sukulaisläksäreissä. Sain hirmuisesti lakua, fazerin sinistä, salmiakkia ja purkkaa ettei kaikki edes mahtunut mukaan matkaan!

Myös jumppaelämän taakse jättäminen oli hyvin haikeeta. Oon harrastanut, tai no pikemminkin elänyt voimistelua vuodesta 07. Erällä on tullut parhaimmillaan vietettyä jokainen päivä viikosta, niin omissa kuin valmennettavienkin treeneissä. Kävin katsomassa joukkueeni treenejä, mikä tuntu tosi hassulta, ja Elkkukin sano, ettei treeneissä oo enää samanlaista kun en oo siellä säätämässä (voisin sanoa olleeni meiän joukkueen pelle). Mutta ei hätää, enköhän mä vielä tässä elämässäni jumppailemaan ehdi...

All in all, vaikka heippojen sanominen niin monille tärkeille ihmisille haikeeta olikin, ja läksäreissä vähän itkettiinkin, en koe että lähtö ois ollut mulle mitenkään kovin vaikea paikka. Jos jotain on päättänyt, niin se on mentävä.