Ystävii

Kun lähdin Suomesta, kävi mulla tottakai mielessä, tulenko menettämään osan ystävistäni - saatika tulenko saamaan uusia Maltalla. Pelko osoittautui kuitenkin osittain turhaksi.

Läksäreitä viettäessäni viimeistään tajusin, että mulla on hirmuisesti välittäviä ihmisiä ympärillä ja viime kesä toi mukanaan  monta uutta ihanaa ihmistä mun elämään. Silti ei ollut kuitenkaan täysin aiheetonta pohtia, kuinka moni näistä ystävistä jäisi pysyviksi ystäviksi ja keiden kohdalla yhteydenpito ei tulisi jatkumaan. Aluksi olin hyvinkin harmissani tajutessani, että tulen menettämään joitakin ystäviäni lähdön seurauksena.
Pikku hiljaa olen kuitenkin käsittänyt, että ystävyyssuhteita ei voi pakottaa säilymään, vaan ne pysyvät jos ovat pysyäkseen. Suhteen ylläpitämisestä ovat vastuussa kumpikin osapuoli ja välillä tiet vain ajautuvat erilleen.

Tällaisissa tilanteissa aina sanotaan kuinka jatketaan yhteydenpitoa ja skypetellään usein, mutta aina sanat eivät vastaa tekoja. Mulla on muutama ystävä joiden kanssa skaippaillaan suht usein, mutta joidenkin - oikeasti hyvienkin ystävien - kanssa se on jäänyt vähemmälle. Kummallakin osapuolella on kuitenkin omat elämänsä ja välillä asioiden aikaan saaminen voi olla turhankin työteliästä. Oikeastihan kyseessä ei ole iso vaiva, mutta totta on, että se on kahden ihmisen vastuulla.

Tän tekstin perusteella voi ehkä vaikuttaa siltä, että koen yhteydenpidon lähinnä velvollisuutena ja on myönnettävä, että kyllä siinä pieni totuuden siemen kyteekin. Tottakai mä haluan pitää yhteyttä mun ystäviin, mutta jos se tuntuu olevan yksipuolista, voi välillä tuntua vaan että on mun velvollisuus ottaa yhteyttä pitkästä aikaa. Velvollisuus tai ei, kyllä mä oikeasti ikävöin ystäviäni ja haluan tietää mitä heille kuuluu sekä olla osallisena heidän elämäänsä niin paljon kuin se on täältä käsin mahdollista. Taustalla kuitenkin jyskyttää taka-ajatus; oonko mä enää heidän mielessä tai kuinka paljon kaikki on ennallaan näissä ystävyyssuhteissa kun palaan Suomeen.

Kuten oon kertonutkin, oon löytänyt hurjasti kavereita täältä, mistä oon superkiitollinen. Tuntuu, että täällä mulla on muutamakin eri kaveriporukka, joissa voin olla täysin oma itseni.
Mulla ei oo moneen vuoteen ollut yhtä parasta kaveria, enkä enää tiedä uskonko moiseen. Joka tapauksessa aina kun kuulen jonkun ystäväni määrittelevän yhden ystävänsä ylitse muiden, särähtää se korvaani. Eihän se sinänsä mulle kuulu, mutta musta nyt vaan tuntuu tyhmältä luokitella ystäviä.
Pääasia kuitenkin lienee, että mulla on välittäviä ystäviä joille puhua niin täällä kuin Suomessakin ja vaikka välimatka onkin melkoinen, tunnen, että nää ystävät välittää ton meren ylitsekin. Tosiystävyys kestää kyllä pidemmänkin välimatkan.