Heipparallaa!
Aattelin tällä kertaa rustailla tälleen ajankohtaisesti tuntemuksista, joita kahden "kotimaan" välillä ramppaaminen aiheuttaa. Palasin just Suomen reissulta takasin Maltalle ja voin kertoo, että toi reissu on aina enemmän tai vähemmän shokki.
Viimeset päivät ennen Suomeen lähtöä kulu hitaammin kuin maltalainen bussi ruuhka-aikana, koska mun "Maltan perhe" aka kämppikset oli jo matkustaneet koto-Suomeen joulunviettoon. Jotenkin siitäkin odotuksesta kuitenkin selvittiin ja ennen kuin huomasinkaan istuin koneessa matkalla Suomeen. Lentäminen ei oo mitään mun lempipuuhaa, mutta oon oppinut ottamaan siitä ilon irti eli vetämään hirsiä lennot pitkät. Lentokoneessa mulla tulee kuitenkin aina sellanen jännä fiilis kun katon ikkunasta ja nään kuinka tää pieni kivenkokkare jää taakse. Tunne Maltan kodin jättämisestä on haikea, vaikka tiedänkin, että tuun sinne pian palaamaan. Mieleen pulpahtaa ajatus "miltä tuntuisi jos en palaisikaan?". Kaipa se kertoo, että on tästä kivenkokkareestakin lopulta muodotunut mulle tärkeä paikka - mun koti.
Vaikka olinkin odottanut Suomeen pääsyä innolla, iski mulle jonkinasteen shokki kun olin vihdoin sinne päässyt. Istuin meiän olkkarissa ja tunsin oloni niin tyhjäksi. Kyyneleet vieri pitkin poskia, koska en oikein tiennyt kuinka mun pitäis olla ja minne kuulun. Kyse ei oo siitä, ettenkö tuntis oloani kotosaksi Suomessa vaan pikemminkin siitä, että sinne palaaminen tuntuu aina vähän ristiriitaiselta. Fiilis ei ole sama kuin lomamatkalta kotiin palatessa, koska oon jättänyt osan mun sydämestä Maltalle.
Suhteellisen nopeesti siitä kuitenkin toivuttiin ja olihan musta ihana päästä nauttimaan lämpimästä kodista, kauniista Helsingistä ja ystävien ja perheen seurasta. Musta oli ehkä vähän liiankin kivaa päästä matkustamaan taas metrolla, kulkea ihmisjoukossa Manskulla, käydä ostamassa irttareita ja odottaa dösärillä kylmyydestä huolimatta, sillä tiesin bussin tulevan ajallaan. Ihanaa oli myös syödä mun lempirafloissa, käydä bissellä Kalliossa ja asioida ystävällisten asiakaspalvelijoiden kanssa (Maltalla asiakaspalvelu esim kaupoissa ja ravintoloissa on usein ala-arvoista). Ensimmäisen päivän ajatus "kuinka voin ikinä muuttaa takas tänne" karistui nopeasti ja vaihtui tunteeseen, että kyllähän mä pystyn tänne vielä joku päivä palaamaan. Tälläkin hetkellä ikävöin jopa vähän Stadia...
Päivät hurahti hujakalla, mutta ehdin kuitenkin nauttimaan mulle rakkaiden ihmisten seurasta. Vaikka tiedän Suomen reissun olevan aina enemmän ja vähemmän paikasta toiseen juoksemista, koin kuitenkin nauttivani siitä kuinka ehdin nähdä niin monia ystäviäin. Välilllä havahduin tunteeseen, kuinka onnellinen olin ja kuinka hauskaa mulla oli mun rakkaiden lähellä. Jossain välissä alkoi kuitenkin puuduttamaan samoihin kysymyksiin vastaaminen ja puolen vuoden elämäntarinan selittäminen uudelleen ja uudelleen. Totuus vaan on, että aika ei millään tahdo riittää säännölliseen yhteydenpitoon kaikkien ystävien kanssa, joten kun jälleennäkeminen koittaa on väistämättäkin selitettävä mitä viimeisen puolen vuoden aikana on pääpiirteittäin ehtinyt tapahtumaan. Totta on kuitenkin myös, että tosiystävien kanssa meno jatkuu aina siitä mihin viimeksi jäikin, vaikka viime kerrasta olisikin aikaa.
Viime vuonna joululomalta palaaminen ei tuntunut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta, sillä musta tuntu ettei mulla ollut juuri kavereita täällä (talvella porukka oli jotenkin harvinaisen koomassa täällä) ja olo oli aika tyhjä kun koko joululoma oli ollut täynnä Suomi-kamuja. Nyt palatessa fiilis oli kuitenkin enemminkin odottava, koska tiesin, että tällä kertaa Maltalla mua odottaa myös läjä mun lemppari-ihmisiä, siinä missä Suomessakin sekä uudet haasteet. Toinen puoli musta odotti innolla paluuta Maltalle, mutta toinen olis halunnut jäädä Suomeen vielä edes hetkeksi. Paluumatkalla lentokoneessa tunsin kuitenkin, että olen palaamassa mun toiseen kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti