Viikko ennen joululomaa ja Suomeen paluuta oli suoraan sanottuna melkoista tuskaa. Pitkät päivät tuntuivat vain matelevan eteenpäin ja iltavuorosta johtuen en iltaisinkaan päässyt sosialisoitumaan viikonloppua lukuunotttamatta. Rankkoja hetkiä on tietenkin kaikilla, ja mullakin ollut aikaisemmin, mutta kyseinen viikko oli ehkä pahin tähän mennessä. Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt, jaksanko olla aupairina siihen sovittuun kesään asti. Työ itsessään ei ole kovinkaan rankkaa tai vaikeaa, mutta rankan siitä tekee saman kaavan mukaan viikosta toiseen toistuvat päivät ja haasteettomuus.
Yritin koko tuon viimeisen viikon vaalia tasaista unirytmiä, sillä sunnuntaina oli vuorossa elämäni ensimmäinen juoksukisa. Kello viiden herätyksen ja tukevan aamupalan jälkeen hipsin bussiin, joka vei minut kisapaikalle Mdinaan. Aamu oli kylmä ja päivänkoitto koitti vasta seitsemältä, kun kisakin alkoi. Pinkaisin tsemppibiisien voimalla mahtavan alkupyrähdyksen, mutta pian alkoi tuntumaan, että kaikki ohittavat minut, muiden mukana pyörätuolia työntävä joulupukki. Myöskään kilometrit eivät tuntuneet kuluvan sitten millään, kunnes huomasin, että matkan varrella olevissa kylteissä matka oli maileina eikä kilometreinä. Tästä ilahtuneena jaksoin hyvin maaliin asti, joka oli Spinola Baylla, eli tässä ihan meidän vieressä. Maaliin päästessä fiilis oli mahtava ja sainpa mitalinkin merkiksi hyvästä suorituksesta. 17,4km matkalla aikani oli 1h44min, ei siis mikään sairaannopee, mutta tämä oli tähän asti pisin matkani ja parin viikon takaisella 15km matkalla aikani oli jopa suurempi eli kisatsemppi oli selkeästi näkyvissä.
Illalla kävimme vielä perheeni kanssa Christmas dinnerillä ja olikin oikein mukava ja maukas ilta. Samalla saimme myös hyvin keskusteltua hyvin auki olevista tulevaisuudensuunnitelmistani. Sunnuntaibissellä käynnin jälkeen saatoin olla erittäin tyytyväinen alussa niin ikävältä tuntuneeseen viikkooni.
Tiistaina koitti sitten kauan odotettu päivä kun lähdimme kohti Suomea. Meillä oli viiden tunnin vaihto Istanbulissa, joten päätimme lähteä katselemaan vähän kaupunkia. Epäonneksemme istuimme taksissa yhteensä kolme tuntia meno- ja paluumatkat yhteenlaskien. Saatiinkin siis jännitellä oikein kunnolla, että ehdimmekö lennolle. Hilkulla oli, että oltaisi vietetty "paska joulu" Turkissa, mutta onneksi ehdittiin juuri ja juuri lennolle!
Siinä tunsi kieltämättä matkustaneensa tuon yli 12 tunnin urakoinnin jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti