Idrott - mat för min själ

I dag tänkte jag att skriva en av mina favorit grejer just nu - idrott.

Efter att hade slutat gymnastik och den loj sommaren (den sista sommaren) bestämde börja idrotta igen. På första gången i en lång tid borde man hitta någonting annat istället gympan. Jag har absolut inte alltid tyckt om att springa men jag visste att om jag börjar det igen och fortsätter någon tid, kan jag lära mig att njuta av det igen (jag brukade att löpa mer några år sedan). De första gånger var tortyr men småningom blev det bättre och snart kunde jag springa långare resor. 

Förran julen deltog jag i en löpning tävling som var 17.5 kilometer lång. I början av hösten kunde jag inte ha tänkt att jag kunde göra det - men tydlingen man kan utvecklas. Efter den resan bästämde jag utfordra migsjälv och så anmälde jag till halv maraton (det var ganska roligt därför när jag började att löpa och kunde springa typ 5km skojade jag med mitt host familjen att "ju jag ska springa en halv maraton") 

Jag hade redan hittat en grup som brukade att löpa i varje onsdag och en grup som tränade också annat fysik så jag hade människorna runt mig som hejade mig att träna. Att springa var en sätt för mig att kunna glömma alltid annat och ge tid bara för digsjälv. Även om då och då var jag inte så ivrig att springa hade jag tillräckligt motivation fortsätta och fortsätta när jag visste att jag måste springa 21 kilometer i slutet av Februari.

Men livet är alltid schyst och i samma veckan var den maratonen blev jag hemsk sjuk. Jag hoppades att bli bättre men äntligen måste jag skippa hela tävlingen. Ni kan bara föreställa hur känns det när du har tränat till ditt gål många månader men du måste bara lägga i sängen och titta på foton från där.

Den hände i Februari men den dålig tur slutade inte. Altså, jag ju blev frisk men snart var jag sjuk igen och det forsätte nästan två månader. Typ vecka som frisk och en vecka sjuk igen. Däremot kunde jag inte få den samma kondis som jag hade före maratonen och det är inte ens en mirakel att jag tappade min motivation att springa. 

Men grejen är att om jag idrottar inte, min huvud nästan exploderar för allt övertänkning så måste jag ha någonting so använda mitt exta energi. Då började jag att gå på gymmet och försökte också att springa då och då även om jag kunde inte njuta av den på samma sät än tidigare. I sluten av Maj deltog jag i Grid som är 15 kilometer löp med olika barriären. Jag hade springat inte tillräckligt för den resan men var ju stolt över mig att jag dog inte haha. 

Just nu har jag hittat motivation för träning igen och på riktigt älskar vad jag gör - gymmet, löpning, yoga, bakträning eller gymnastik. Två veckor i Finland utan träning lärde mig att om jag är för länge tid utan att idrotta ska jag "lose my mind" liksom.

Mitä Malta on muuttanut minussa?

Ajattelin kirjoittaa tällä kertaa hieman asioista - niin konkreettisista, kuin pään sisäisistäkin - jotka ovat muuttuneet kuluneen kahdeksan kuukauden (härregod, oonko tosiaan ollut täällä jo kahdeksan kuukautta?!?) aikana. Mainitsemieni lisäksi on toki hurjasti muitakin asioita, jotka ovat nyt varsin eri tolalla, mutta joita en lähde märehtimään tällä kertaa sen enempiä ihan vaan säästääkseni teitä yliajattelun mestarin pahemmanlaatuiselta vuodatukselta.

Jospa nyt pikku hiljaa sitten siihen asiaan:

Kun kolmas päivä syyskuuta halasin äitiä ja iskää lentokentällä, en vieläkään täysin ollut sisäistänyt mihin olen oikein ryhtymässä. Vasta lentokoneessa matkalla Maltalle, tajusin mitä oikein oli tapahtumassa. Juu - tässä vaiheessa te lukijat hymähtelette tälle kuinka teen tästä kaikesta niin suurta ja jännittävää. Tosiasiassahan mulla ei ollut mitään hätää, sillä paikan päällä mua odotti suomalainen host-perhe ja jopa muutama suomalainen tuttu. Silti uskaltaisin väittää, että tämä kyseinen matka on muuttanut mua aika paljon.

Kielitaito

Tuolloin kahdeksan kuukautta sitten matkaan lähti 19-vuotias, englannin puhumista pelkäävä suomityttö. Toki tämä suomalaisten väenpaljous tällä kiven kokkareella on ollut varsin pehmeä lasku, mutta koska kyseessä on kuitenkin englanninkielinen maa, joutui tämä tyttö avaamaan suunsa ja alkaa käyttämään tuota kammoksuttua enkkua ihan päivittäin varsin pian. Kuitenkin vasta harrastusten, eri maalaisten ystävien sekä tietenkin työpaikan myötä koko kouluajan takaraivossa kalvanut pelko virheiden tekemisestä on päässyt hälvenemään. 

Positiivinen yllätys on myös ollut se kuinka paljon olen päässyt puhumaan ruotsia, vaikka asunkin Välimerellä. Yksi vaihtoehdoistani au pair kohteeksi olikin Ruotsi, sillä olen aina jotenkin pitänyt hurjasti kyseisestä kielestä ja halusin päästä käyttämään sitä enemmänkin. Lyckligtvis, ruotsalaiset ovat Maltan suurin etninen ryhmä, joten suomalaisten jälkeen suurin osa kavereistani täällä on ruotsalaisia. On ollut myös jännä huomata kuinka paljon rohkeammin avaan suuni kun kyseessä on ruotsin kieli verrattuna englantiin, vaikkei kielitaito sen parempi olekaan. Arvelisin tämän kuitenkin johtuvan lähinnä kouluaikaisista muistoista ja omasta innostuneisuudestani.

Muutto omilleen 

Kuten jo viime postauksessa mainitsinkin, on ulkomaille muuton lisäksi mulla ollut myös suhteellisen suuri muutos tuo omilleen muuttaminen. Suomessa asustellessani, asuin koko sen astisen elämäni samassa talossa yhdessä vanhempieni kanssa. Niin paljon kuin Helsinkiä rakastankin, kaipasin kovasti uusiin ympyröihin. Onhan Malta tottakai elinympäristönä aivan erilainen kuin Mosa, jossa meidän omakotitalo sijaitsee, mutta koska muutoksia on tullut ulkomaille muuttaessa eteen niin paljon muitakin, on sopeutuminen asumisjärjestelyihin onnistunut varsin mutkattomasti.
Erona Suomeen on, että täällä lähes kaikki kämpät on valmiiksi kalustettuja (mikä on meidän mamujen kannalta vain hyvä juttu), mikä voi toki aiheuttaa sen, ettei Maltan koti tunnu niin helposti kodilta. Mulla ei kuitenkaan tätä ongelmaa ole ollut, sillä meillä kävin Roosan kanssa kuin Onnelille ja Annelille; meidän kämppä on kuin tehty kahdelle nuorelle tytölle!

Muutto pois kotoa oli toki kaivattu, mutta ei loppupeleissä tuntunut sen mullistavammalta kuin vaikka uuteen huulipunaan vaihtaminen. Jonkin verran omilleen muutto on kuitenkin muuttanut ajatuksiani esimerkiksi kotitöistä. Täällä ollessani olen jopa oppinut pitämään siivoamisesta. Ei meillä koti-Suomessakaan käynyt siivooja, mutta etenkin nyt kun kämppä on oma, pitää sen siistinä entistä mieluummin kun tiedostaa, ettei kukaan toinen sitä puolestasi tule tekemään.Voisin myös sanoa kokkaustaitojen kohentuneen jo lähelle Michelin tähteä monien yritys ja erehdys - operaatioiden jälkeen. Täällä kypsyy siis aikamoinen tuleva laatuvaimo suorastaan.

Irti oravanpyörästä

Siellä varmaan taas lukijat tyrskivät kahvinsa rinnuksilleen kun lukevat edellisen otsikon. Kuinka muka 19-vuotias voisi olla jo oravanpyörässä. Uskallan kuitenkin väittää, että ainakin ennen kesää elin vielä jonkinlaisessa kierteessä, joka toistui viikosta toiseen harmaana ja samanlaisena. Tiedän monen tuskailevan samaisen asian takia, ja toisaalta niinhän se menee, että arjen ei kuulukaan olla hohdokasta ja herkullista. Mun elämä Suomessa pyöri kuitenkin monta vuotta aika pitkälle voimistelun  parissa - ja olen toki siitä hyvin onnellinen. Silti on tuntunut vapauttavalta ja hyvältä kokeilla elämää ilman rutiininomaisesti toistuvaa viikkoaikataulua. Se, että voi tehdä töiden jälkeen melkein mitä huvittaa, on ihanan vapauttavaa!

En tietenkään tarkoita, että voisin rellestää täällä menemään miten tykkään, vaan tottakai mäkin elän täällä tavallista arkea murheineen ja iloineen. En myöskään väitä, että elämä täällä olisi kuin etelänmatka, vaikka aurinko vuoden ympäri paistaakin. Samalla lailla mäkin kuitenkin käyn töissä ja hoidan velvollisuuksiani. Ympäristönä tää vaan on astetta letkeämpi kuin Suomi. Jossain vaiheessa elämä täällä alkaa kuitenkin luultavasti puuduttaa ja Suomen kuviot maistua taas makoisalta.

Sosiaalistuminen

En voi sanoa, että olisin ollut mitenkään epäsosiaalinen tapaus Suomessakaan, mutta olen kyllä rohkaistunut huimasti täällä Maltalla ollessa. Pikkulikkana olin ujo kuin piimä ja jännitin kaikkia uusia tilanteita niin että tuntui kuin perhoset mahassani olisivat mojovan annoksen piritorin pojilta.

Sama juttu jatkui ilmeisesti vielä viime kesänäkin, sillä työkaverit kertoivat myöhemmin ensivaikutelman minusta olevan todella ujo ja hiljainen. No juupelis - harva onkaan täysin oma itsensä uudessa porukassa. Maltalle saapuessani otin kuitenkin käyttöön aivan uudenlaisen aseen, nimittäin reippaan ja avoimen asenteen. Kun oli ensimmäistä kertaa tilanteessa, että ei ole ketään johon tukeutua, vaan tulee itse tehdä töitä, jollei halua jäädä yksin, ei auta muu kuin purra hammasta ja mennä suoraan suden suuhun jos niikseen tulee. Tunkeuduinkin taustoihini nähden varsin taidokkaasti porukkaan ja unohdin aikaisemmin harrastamani ujostelun kokonaan. Onhan se toki myös totta, että täällä porukkaan tutustuu paljon helpommin kuin Suomessa, sillä niin moni on samassa tilanteessa, mutta totta on myös se, että ei kukaan tule sieltä kotoa hakemaan. Au pairina työskennellessä uusien kontaktien luominen tapahtuu lähinnä vapaa-ajalla, sillä työpaikka ei juuri työkavereita tarjoa. Täällä uusien ihmisten tapaaminen on arkipäivää ja olen päässyt tutustumaan lukuisiin sellaisiin ihmisiin, joihn en isänmaan kamaralla olisi vilkaissutkaan - ja tämä on aivan mahtava juttu!

Löystynyt liekkipipo ja oman navan tuijottelu

Suomessa riensin paikasta toiseen tukka putkella pää hieman liian kireän ja sairaannopeen liekkipipon alla. Yksi mun tän reissun tavoitteista olikin, että oppisin rentoutumaan. Oonhan mä suhteellisen rento tyyppi ollut aina, mutta samalla myös kova stressaaja. En voi sanoa todellakaan luopuneeni stressaamisesta, mutta Maltalla asuessa on joutunut sopeutumaan siihen, että kaikki ei todellakaan mene niin kuin koti-Suomen Strömsössä on totuttu näkemään. Mun kärsivällisyyteni joutuukin täällä koetukselle päivittäin, joten vielä on sen kanssa tekemistä. Oon elänyt nyt kahdeksan kuukautta ilman kalenteria ja mihin mä olisin sitä täällä tarvinnutkaan. Kyllä mä toki edelleen haluan miettiä asiat tarkkaan etukäteen, vaikka ne harvemmin lopulta menevätkään suunnitelmien mukaan, Olen myös oppinut menemään enemmän flown mukaan - sinne minne sattuma johtaa. 

Tää ei välttämättä ole mikään positiivinen asia, mutta voisin sanoa että olen alkanut ajatella enemmän itseäni. Ennen voisin sanoa olleeni ehkä liiankin empaattinen, niin että muiden tunteet menivät aina omieni edelle. Nykyään osaan kuitenkin ajatella myös itseäni ja olen ymmärtänyt, että ihminen tarvitsee myös omaa aikaa. Niin kai sen kuuluukin mennä. 

Siinäpä jotain mietteitä Maltalle muuton vaikutuksista muhun. Toki osa jutuista menee myös henkisen kasvun piikkiin, enkä sano etteivätkö mainitut asiat olisi muuttuneet ajan kanssa Suomessakin. Sen vain herra yksin tietää. Toivottavasti nautitte tästä päättömiä sivulauseita sisältävästä sanaoksennuksesta. Noh, sellaista Yrjöseltä voi kai odottaakin. God natt.

Viimeiset fiilikset ennen lomaa

Viikko ennen joululomaa ja Suomeen paluuta oli suoraan sanottuna melkoista tuskaa. Pitkät päivät tuntuivat vain matelevan eteenpäin ja iltavuorosta johtuen en iltaisinkaan päässyt sosialisoitumaan viikonloppua lukuunotttamatta. Rankkoja hetkiä on tietenkin kaikilla, ja mullakin ollut aikaisemmin, mutta kyseinen viikko oli ehkä pahin tähän mennessä. Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt, jaksanko olla aupairina siihen sovittuun kesään asti. Työ itsessään ei ole kovinkaan rankkaa tai vaikeaa, mutta rankan siitä tekee saman kaavan mukaan viikosta toiseen toistuvat päivät ja haasteettomuus.

Yritin koko tuon viimeisen viikon vaalia tasaista unirytmiä, sillä sunnuntaina oli vuorossa elämäni ensimmäinen juoksukisa. Kello viiden herätyksen ja tukevan aamupalan jälkeen hipsin bussiin, joka vei minut kisapaikalle Mdinaan. Aamu oli kylmä ja päivänkoitto koitti vasta seitsemältä, kun kisakin alkoi. Pinkaisin tsemppibiisien voimalla mahtavan alkupyrähdyksen, mutta pian alkoi tuntumaan, että kaikki ohittavat minut, muiden mukana pyörätuolia työntävä joulupukki. Myöskään kilometrit eivät tuntuneet kuluvan sitten millään, kunnes huomasin, että matkan varrella olevissa kylteissä matka oli maileina eikä kilometreinä. Tästä ilahtuneena jaksoin hyvin maaliin asti, joka oli Spinola Baylla, eli tässä ihan meidän vieressä. Maaliin päästessä fiilis oli mahtava ja sainpa mitalinkin merkiksi hyvästä suorituksesta. 17,4km matkalla aikani oli 1h44min, ei siis mikään sairaannopee, mutta tämä oli tähän asti pisin matkani ja parin viikon takaisella 15km matkalla aikani oli jopa suurempi eli kisatsemppi oli selkeästi näkyvissä.

 Illalla kävimme vielä perheeni kanssa Christmas dinnerillä ja olikin oikein mukava ja maukas ilta. Samalla saimme myös hyvin keskusteltua hyvin auki olevista tulevaisuudensuunnitelmistani. Sunnuntaibissellä käynnin jälkeen saatoin olla erittäin tyytyväinen alussa niin ikävältä tuntuneeseen viikkooni.

Tiistaina koitti sitten kauan odotettu päivä kun lähdimme kohti Suomea. Meillä oli viiden tunnin vaihto Istanbulissa, joten päätimme lähteä katselemaan vähän kaupunkia. Epäonneksemme istuimme taksissa yhteensä kolme tuntia meno- ja paluumatkat yhteenlaskien. Saatiinkin siis jännitellä oikein kunnolla, että ehdimmekö lennolle. Hilkulla oli, että oltaisi vietetty "paska joulu" Turkissa, mutta onneksi ehdittiin juuri ja juuri lennolle!
Siinä tunsi kieltämättä matkustaneensa tuon yli 12 tunnin urakoinnin jälkeen.

Scuba diving first time

En ollut koskaan aikaisemmin ollut erityisen kiinnostunut sukeltamisesta, koska mahdollisuutta sen kokeilemiseen ei ollut tullut Suomen oloissa vastaan. Siksi en osannut oikein tiennyt mitä odottaa, kun lauantaina pääsin kokeilemaan sukeltamista dicover scuban merkeissä.

Aloitimme perusasioiden läpikäymisellä edeten veden vaikutuksesta aina varusteisiin ja niiden toimintaan asti käyden läpi pian suoritettavat harjoitukset. Periaatteessa kaikki tuntui selkeältä ja helpolta ja pian huomasinkin olevani täysissä tamineissa valmiina hyppäämään altaaseen.

Pian aiemmin helpoilta näyttäneet harjoitukset tuli kohdata käytännössä. Hengittämiseen tottui suhteellisen nopeasti, mutta olihan se jännittävää tehdä se ensimmäistä kertaa vedenalla, vaikka olimmekin vain altaassa.

Yhtäkkiä alkoi tuntua, ettei mikään tule onnistumaan ja sain aiheutettua itselleni pienen paniikin. Veden alla kaikki tuntui niin hallitsemattomalta, kaikki raajat vain lähtivät lentoon. Olen kärsinyt lievästä ahtaanpaikankammosta, mutta se ei tuntunut lainkaan ylitsepääsemättömältä asialta. Rauhoiteltuani itseni jälleen kävimme henkilökohtaisesti opettajan kanssa läpi harjoitukset ja sain varman olon niiden suhteen.

Sitten tulikin aika siirtyä tositoimiin kun saimme käskyn hypätä mereen. Syvemmälle mentäessä kohtasin heti ongelmia paineiden tasaamisessa, mikä ei ollutkaan niin helppoa kuin maalla. Aluksi tuntui, että korvat meinaavat räjähtää ja ettei tästä tule mitään, mutta pikkuhiljaa homma alkoi kuin alkoikin sujua ja pääsin pulahtamaan pohjaan (n.10 metriä) asti  ja suorittamaan perusharjoitukset siellä. Se fiilis oli aivan mahtava kun alun vaikeuksien jälkeen pääsi kokemaan miltä se sukeltaminen oikeasti tuntuu.

 Ei aikaakaan kun happivarastot näyttivät että on aika palata pintaan ja lopettaa tämänkertainen sukellus. Hyvät fiilikset jäi ehdottamasti päällimmäisenä mieleen ja into kokeilla lisää vaan kasvoi.

En jotenkin olisi osannut kuvitella kuinka kiehtovaa sukeltaminen voi olla.
Nyt tarkoituksena olisi jatkaa ainakin openwater kurssi ja mahdollisesti myös advance, let me see...
Kuvat Toni Saloranta