Idrott - mat för min själ

I dag tänkte jag att skriva en av mina favorit grejer just nu - idrott.

Efter att hade slutat gymnastik och den loj sommaren (den sista sommaren) bestämde börja idrotta igen. På första gången i en lång tid borde man hitta någonting annat istället gympan. Jag har absolut inte alltid tyckt om att springa men jag visste att om jag börjar det igen och fortsätter någon tid, kan jag lära mig att njuta av det igen (jag brukade att löpa mer några år sedan). De första gånger var tortyr men småningom blev det bättre och snart kunde jag springa långare resor. 

Förran julen deltog jag i en löpning tävling som var 17.5 kilometer lång. I början av hösten kunde jag inte ha tänkt att jag kunde göra det - men tydlingen man kan utvecklas. Efter den resan bästämde jag utfordra migsjälv och så anmälde jag till halv maraton (det var ganska roligt därför när jag började att löpa och kunde springa typ 5km skojade jag med mitt host familjen att "ju jag ska springa en halv maraton") 

Jag hade redan hittat en grup som brukade att löpa i varje onsdag och en grup som tränade också annat fysik så jag hade människorna runt mig som hejade mig att träna. Att springa var en sätt för mig att kunna glömma alltid annat och ge tid bara för digsjälv. Även om då och då var jag inte så ivrig att springa hade jag tillräckligt motivation fortsätta och fortsätta när jag visste att jag måste springa 21 kilometer i slutet av Februari.

Men livet är alltid schyst och i samma veckan var den maratonen blev jag hemsk sjuk. Jag hoppades att bli bättre men äntligen måste jag skippa hela tävlingen. Ni kan bara föreställa hur känns det när du har tränat till ditt gål många månader men du måste bara lägga i sängen och titta på foton från där.

Den hände i Februari men den dålig tur slutade inte. Altså, jag ju blev frisk men snart var jag sjuk igen och det forsätte nästan två månader. Typ vecka som frisk och en vecka sjuk igen. Däremot kunde jag inte få den samma kondis som jag hade före maratonen och det är inte ens en mirakel att jag tappade min motivation att springa. 

Men grejen är att om jag idrottar inte, min huvud nästan exploderar för allt övertänkning så måste jag ha någonting so använda mitt exta energi. Då började jag att gå på gymmet och försökte också att springa då och då även om jag kunde inte njuta av den på samma sät än tidigare. I sluten av Maj deltog jag i Grid som är 15 kilometer löp med olika barriären. Jag hade springat inte tillräckligt för den resan men var ju stolt över mig att jag dog inte haha. 

Just nu har jag hittat motivation för träning igen och på riktigt älskar vad jag gör - gymmet, löpning, yoga, bakträning eller gymnastik. Två veckor i Finland utan träning lärde mig att om jag är för länge tid utan att idrotta ska jag "lose my mind" liksom.

Viimeiset fiilikset ennen lomaa

Viikko ennen joululomaa ja Suomeen paluuta oli suoraan sanottuna melkoista tuskaa. Pitkät päivät tuntuivat vain matelevan eteenpäin ja iltavuorosta johtuen en iltaisinkaan päässyt sosialisoitumaan viikonloppua lukuunotttamatta. Rankkoja hetkiä on tietenkin kaikilla, ja mullakin ollut aikaisemmin, mutta kyseinen viikko oli ehkä pahin tähän mennessä. Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt, jaksanko olla aupairina siihen sovittuun kesään asti. Työ itsessään ei ole kovinkaan rankkaa tai vaikeaa, mutta rankan siitä tekee saman kaavan mukaan viikosta toiseen toistuvat päivät ja haasteettomuus.

Yritin koko tuon viimeisen viikon vaalia tasaista unirytmiä, sillä sunnuntaina oli vuorossa elämäni ensimmäinen juoksukisa. Kello viiden herätyksen ja tukevan aamupalan jälkeen hipsin bussiin, joka vei minut kisapaikalle Mdinaan. Aamu oli kylmä ja päivänkoitto koitti vasta seitsemältä, kun kisakin alkoi. Pinkaisin tsemppibiisien voimalla mahtavan alkupyrähdyksen, mutta pian alkoi tuntumaan, että kaikki ohittavat minut, muiden mukana pyörätuolia työntävä joulupukki. Myöskään kilometrit eivät tuntuneet kuluvan sitten millään, kunnes huomasin, että matkan varrella olevissa kylteissä matka oli maileina eikä kilometreinä. Tästä ilahtuneena jaksoin hyvin maaliin asti, joka oli Spinola Baylla, eli tässä ihan meidän vieressä. Maaliin päästessä fiilis oli mahtava ja sainpa mitalinkin merkiksi hyvästä suorituksesta. 17,4km matkalla aikani oli 1h44min, ei siis mikään sairaannopee, mutta tämä oli tähän asti pisin matkani ja parin viikon takaisella 15km matkalla aikani oli jopa suurempi eli kisatsemppi oli selkeästi näkyvissä.

 Illalla kävimme vielä perheeni kanssa Christmas dinnerillä ja olikin oikein mukava ja maukas ilta. Samalla saimme myös hyvin keskusteltua hyvin auki olevista tulevaisuudensuunnitelmistani. Sunnuntaibissellä käynnin jälkeen saatoin olla erittäin tyytyväinen alussa niin ikävältä tuntuneeseen viikkooni.

Tiistaina koitti sitten kauan odotettu päivä kun lähdimme kohti Suomea. Meillä oli viiden tunnin vaihto Istanbulissa, joten päätimme lähteä katselemaan vähän kaupunkia. Epäonneksemme istuimme taksissa yhteensä kolme tuntia meno- ja paluumatkat yhteenlaskien. Saatiinkin siis jännitellä oikein kunnolla, että ehdimmekö lennolle. Hilkulla oli, että oltaisi vietetty "paska joulu" Turkissa, mutta onneksi ehdittiin juuri ja juuri lennolle!
Siinä tunsi kieltämättä matkustaneensa tuon yli 12 tunnin urakoinnin jälkeen.

About my training

Hellurei ja hellät pohkeet!
Aattelin tällä kertaa kirjoitella vähän mun treenaamisesta täällä.
Mun vikat jumppatreenit oli kesäkuun alussa ja heinäkuusta lähtien mun kesä menikin aikalailla laiskotellessa jos ei satunnaista lenkkeilyä ja viikoittaista lintsitreeniä lasketa.
Tein kuitenki päätöksen - kuten lähes jokainen meistä kesärepsahduksen jälkeen - että nyt aloitan taas sportylaiffin. Mulle liikunta ja urheilu on ollut aina tärkeitä hengissäpitimiä ja harvemmin tollasia taukoja on tullut pidettyä.

Anyways lähtiessäni ekalle lenkille täällä, olin ainakin kestävyydeltäni rapakunnossa. Toki voi olla vaikutusta hurjalla paahteella ja hellesäällä, että alle viiden kilsan matka meinasi tappaa mut. Tai siltä se ainakin vahvasti tuntu.
Mulla on ollut juoksemiseen viha-rakkaussuhde, riippuen sen hetkisestä juoksuaktiivisuudestani. Junnuna treeneissä pakolla vedetyt lenkit oli tuskaa isolla T:llä kun siitä tehtiin kilpailemista. About 15-vuotiaana aloin kuitenkin juoksemaan vapaaehtoisesti ja opin sitä kautta nauttimaan siitä. Varmasti meistä jokainen tietää miten hyvältä tuntuu heittää aivot narikkaan ja nauttia endorfiineista hetken verran.
Tässä parin kuukauden aikana oon siis lähinnä lenkkeillyt ahkerasti neljästä kuuteen kertaan viikossa eri mittasia matkoja vitosesta kymppiin. Tavoitteena ois vetästä puolimaratoni helmikuussa, toivotaan että innostus säilyy sinne asti!

En oo koskaan ollut sellanen perus salillakävijä, kun aina on tullut treenattua joukkueen kanssa tai omia kotitreenejä. Tykkään kyllä treenata yksinkin, mutta silloin se on sitten yleensä juuri sitä lenkkeilyä.
Täällä ei juurikaan ole ulkoliikuntapaikkoja, joihin ollaan Suomessa totuttu, joten viikottaiset lihaskunnot oon päätynyt vetämään leikkipuiston reunalle. Pari viikkoa sitten puistoon mennessäni en ollut kuitenkaan ainoa treenaaja siellä ja pian huomasinkin olevani mukana kolmen muun henkilön kanssa tappavan tehokkaassa treenissä. Olin superpositiivisesti yllättynyt kun ryhmän vetäjä kysyi haluanko tulla treenaamaan heidän kanssaan. Tottakai halusin. Suomessa en ole vielä vastaavaan avoimuuteen törmännyt. Näin ollen mulla on nyt kind of valmentaja ja treenikavereita, kaikki eri puolilta maailmaa ja kaikki tämä tapahtui ihan vaan sattumalta.

On ollut kieltämättä virkistävää ja vapauttavaa, ettei ole enää viikkoaikataulua ja samanlaista sitoutumista treeneihin kuin Suomessa. vaan että voin valita milloin musta tuntuu hyvältä lähteä liikkumaan. Mulla tulee helposti asioista, etenkin urheilusta sellasta suorittamista. Olenkin yrittänyt tässä opetella enemmän sellasta fiilisliikkumista, että fiiliksen ja olotilan mukaan mennään. Fiilisliikkuminen tulee erottaa mukavuudenhalusta. Tietenkään pieni sade ei saa estää mua lähtemästä lenkille, mutta haluaisin oppia olemaan tuntematta huonoa omatuntoa, jos treeni skippautuu alkavan flunssan takia. Pieniä juttuja, mutta sellaisia, jotka voivat kasvaa ongelmiksi. Eilen kävelin juoksun sijasta treeneistä kotiin ja yritin saada itseni tajuamaan, että se on ihan okei. Tänään taas pakotin itseni juoksemaan sen yhdeksän kilometriä, vaikka palautumattomat jalat olivat hieman eri mieltä.
Niin tai näin, mulle tärkeintä liikkumisessa on siitä saatu hyvä olo, ei niinkään hampaat irvessä puurtaminen, vaikka toki sitäkin tarvitaan silloin tällöin.

Mini mid week work out