Yksinäisyyden pelosta ja sen voittamisesta

Tjäna!

Yks mun suurimmista ja ainoistakin peloista ja jännityksen aiheista, joita tää lähtö tuotti oli pelko yksinäisyydestä. Kaikki, joiden kanssa tästä asiasta keskustelin, vakuuttelivat että kyllä mä kavereita saan - oonhan niin sosiaalinen ja avoin sun muuta. Silti jännitti lähteä kun Suomeen jäi niin paljon ystäviä. Tuntu, että menetän mun Suomen kaverit ja tuun tänne ollakseni yksin.

Toi kyseinen pelko on kuitenkin pikkuhiljaa hälventynyt ja alan ehkä vihdoin uskoa, etten mä täällä yksin jää. Tunsin entuudestaan muutaman täältä ennestään, mutta mitään sydänystäviä mulla ei täällä valmiiksi ollut.

Yllättävän paljon oon kuitenkin edes jonkun asteisia uusia tuttavuuksia jo tässä vaiheessa, kolmen viikon aikana saanut. Mulla oli onni onnettomuudessa nämä pari tuttua, mutta lisäksi tätä tilannetta on helpottanut myös rämäpäinen luonteeni ja tarvittava rohkeus tunkeutua uusiin porukoihin.
Helppoa se ei aina ole. Mietin yks päivä pitkään, uskallanko mennä randomisti mukaan yhteen suomalaisporukkaan, vaikka en tunne sieltä ketään. Uteliasuus ja rohkeus veivät kuitenkin jälleen kerran voiton ja pian seisoin eksyneen näköisenä keskellä Black Goldia. Nopeasti mut kuitenkin bongattiin - ihmekös tuo - ja pian istuin terdellä näiden uusien tuttavuuksien kanssa.

Fiilikset erään hostperheen työkaverin sunnuntai-iltaisten synttäreiden jälkeen.

Netistä löytää vaikka mitä nykypäivänä ja Facebookin kautta löysin täältä myös toisen suomalaisen au pairin, Empun. Olin aika tositosi varma etten tule täältä juuri muita auppareita löytämään, joten on ollut tosi kiva tutustua samassa asemassa olevaan. Jos sä oot täällä töissä, niin uskoisin että sulla on nopeammin kuin huomaatkaan paljon ihmisiä sun ympärillä, mutta au pairina ollessa ei tuttavuuksia ole niin helppo solmia, kun ei ole työkavereitakaan. Se on asia, mikä mua on välillä heikkoina hetkinä tässä hommassa ärsyttänyt.

Yllätyin myös tästä suomalaisten määrästä Maltalla. Tiesin kyllä, että kyllähän täällä työskentelee paljon suomalaisia, mutta jotenkin se että törmäät joka kulmalla suomalaisiin, jaksaa ihmetyttää mua yhä. Suurin osa mun uusista tuttavuuksista täällä onkin suomalaisia, koska onhan se helppoa.
Joku sanois varmaan, että tylsää. Myönnettäkööt joo että aika tuttua ja turvallistahan tää on, mutta helposti siinä käy niin, että tutustuessasi yhteen, ootkin pian myös parin muun kaveri. Toivon tietysti tutustuvani täällä kansainvälisesti, mutta tällä hetkellä mulle on tärkeintä etten koe olevani aivan yksin. Toisaalta ei mulla oo vielä kovin läheisiä välejä, että voisin sanoa että mulla ois monia ystäviä täällä. Pikkuhiljaa tää varmaan tästä alkaa asettua, oonhan mä ollut vasta 3 ja puoli viikkoa täällä.

Our typical day

Hellurei ja hellät tunteet! Nyt ois sitten tarkotuksena kertoa teille miten mä oikein vietän arkipäiväni täällä.

About puol yhdeksän, yhdeksän maissa heräilen ja siinä sitten aamutoimet ja Leolle aamupala. Pian ja Tonin (tän perheen vanhempien) työajat vähän vaihtelee, mutta pääasiassa jään Leon kanssa kahden ysin jälkeen. Aamupäivällä ollaan oltu lähinnä sisällä, kun ulkona on ollut porottava paahde. Muutaman kerran ollaan menty keskipäivän aikoihin ulkoilemaan ja huh hellettä sano jänis pakkasta... Meillä ei ole mitään sen kummempaa päivärytmiä, syödään kun on nälkä ja käydään nukkumaan kun nukuttaa.

Tiistaisin ja torstaisin Leo on yhdeksästä kahteen päiväkodissa, jonne vien ja haen hänet. Niinä päivinä mulla on siis viisi tuntia vapaa-aikaa päivällä, jonka oon käyttänyt lähinnä rannalla löhöilemällä tai lenkkeilemällä. Päiväkoti on ihan kävelymatkan päässä, joten kuljetaan sinne rattailla. Täällä päiväkoti ei tarjoa ruokaa, joten edellisenä iltana saatan laittaa eväät ja hoitolaukun valmiiksi tarhapäivään,

Kolmen jälkeen on yleensä Leon uniaika, mistä oon pitänyt aikalailla kiinni, että se edes jotenkin rytmittäs päivää. Parin tunnin päikkäreiden aikana oon tehnyt kaikkea melko turhaa kuten nukkunut tai datannut. :D

Viiden maissa tulee Pia kotiin ja mun elämä vapaa-aika alkaa. Iltasin oon lähinnä ravannut läppärihuollossa, treenannut, torkahdellut, satunnaisesti nähnyt jotain tuttuja tai sitten vaan mennyt perheen kanssa leikkipuistoon tai kauppaan.

Oon ihan koukussa näihin Dr.Juice smoothieihi!

Iltasin uni on tullut tosi aikasin, ja muutenkin oon ollut aivan älyttömän väsynyt täällä. Aluksi ajattelin, että se johtuu univelasta, mutta viikon jälkeen aloin ihmetellä kun pitkät yöunet ei auttaneet ja päivälläkin torkahtelin ja olo oli varsin voimaton. Esimerkiksi yks päivä yritin lähteä lenkille, vaikka treeni ei ollut kulkenut alkuviikostakaan, mutta juostessa alkoi tuntumaan että jalat ei kohta kanna. Sellanen armoton makaroniheikotus, miltä tuntuu kun on kuumeessa. Toi vetelä ja väsynyt olo on kuitenkin pikku hiljaa helpottanut ja alan olla normaalimpi. Liekö syy liiassa nukkumisessa, kuumuudessa, jännityksessä vai liian vähäisestä nesteytyksestä - tiedä häntä...

Mun työtehtäviin ei kuulu juurikaan muuta kuin Leon hoitamista. Pieniä kotitöitä tietysti, mutta eivätpä nuo tiskikoneen tyhjentäminen tai lelujen kerääminen paljoa rasita. Oon kuitenkin tykännyt pitää paikat siistinä kun ei muutakaan tekemistä oo ollut. :D Ruokaa mun ei siis tarvii laittaa, kun yleensä jääkaapissa on edellisen illan ruuat, mutta saan kokkailla jos siltä tuntuu. Oonkin alkanut innostumaan tosta keittiössä hääräilystä ja taioinkin yks päivä sellaset falafelpitaleivät että avot!

Tää viikko on ollut siitä erikoinen, että Toni on työmatkalla ja Pialla on ollut iltavuoroviikko (vissiin tästä lähtien joka toinen viikko) eli kahdesta iltakymmeneen. Mun vapaaaika on siis ollut aamupäivisin, jolloin oon lähinnä raahautunut lenkille. Tällä viikolla oon myös kokkaillut enemmän kuin yleensä, mikä on ollut kyllä kivaa puuhastelua. Taiottiin myös Leon kanssa sämpylät tossa yksi ilta.

Leon herättyä viiden-kuudenmaissa ollaan sitten menty syömisen jälkeen vähän ulos, leikkipuistoon. Loppuilta onkin sitten vierähtänyt auto-ohjelmia katsellessa. Leon nukkumaanmenoaika ei ole mitenkään kovin tarkka, mutta yllättävän myöhäinen mitä oon tottunut Suomessa lapsia hoidellessani. Muutenkin lapset ovat täällä myöhempään hereillä kuin Suomessa, mutta ihmekös tuo kun etelässä ollaan. Vielä iltakymmeneltä leikkipuistot on täynnä lapsia.
Ihan mukavaahan tää arkikin on loppupeleissä ollut, vaikka viime viikolla oli työn ja tuskan takana, että selvisin viikonloppuun asti. Välillä tulee niitä heikompia hetkiä, mutta välillä on kiva nauttia arjen pienistä iloista. On hyvä muistaa, ettei se arki sen ruusuisempaa mulla olisi siellä Suomessakaan. Täällä mulla on sentään vielä aurinko ja meri. <3

Var bor jag då?

Aattelin raapustella teille kuomasilleni hieman infopläjäystä tästä paikasta, missä majailen.

Tosiaan, kuten moni varmasti tietää, aupparit asuvat mitä yleisimmin perheen kanssa, so do I.
Malta on suht pieni saari ja sattumalta satun asumaan samalla alueella, kun olin lomallakin viime kesänä. Paikan nimi on St. Julians ja se sijaitsee ömm no rannikolla.
Tää on aika turistien suosimaa seutua ja tähän aikaan vuodesta kadut ovatkin ihmisiä pullollaan...
Tarkemmin sanottuna asutaan aivan Pacevillen vieressä. Jos oot joskus käynyt Maltalla, mitä luultavimmin tiedät kyseisen alueen - jos et niin googlaa...
Vilkkaalla seudulla asustellaan, kaupat, ravintolat, baarit, klubit, rannat ovat kaikki superlähellä, eli sijaintiin ei voisi oikein tyytyväisempi olla. Bussithan täällä kulkee myös ja ihan kätsysti pääsee niilläkin liikkumaan paikasta toiseen.

Asutaan neljännessä kerroksessa tilavassa kerrostalohuoneistossa, jossa oon kyllä viihtynyt varsin hyvin. Keittiön ja olkkarin lisäksi täällä on kolme makkaria, kaksi parveketta ja kaksi kylppäriä. Tänne pääsee vain avainkortilla porteista sisään, joten rauhaisan oloinen paikka keskellä kaikkea. Sisäpihalla kasvaa palmuja ja on tollanen pieni allas (ei siis mikään uima-allas kuitenkaan) ja moderni kämppä muutenkin.

Mun Maltan tuntemus on vielä aikalailla lapsen kengissä. Oon kyllä käynyt pääkaupungissa Valletessa (lentokentällä heh ja viime lauantaina pikavisiitillä), mutten kyllä oikeastaan voi sanoa käyneeni siellä. Lisäksi tässä ihan lähialueita on tullut koluttua, Sliema, Gzira ja Pembroke. Cominolla käytiin silloin lomalla ja maaseutu (Rabat) on tullut tutuksi kertareissulla keskellä landea sijaitsevalle klubille. Eli toisin sanoen liikun vielä aikalailla google mapsin armoilla täällä ja raastan bussikuskien hermoja ainaisella kyselylläni.

Hyvänä esimerkkinä toimikoot yritykseni löytää Gzirasta kotiin. Loppujen lopuksi kävelin keskellä moottoritietä, jonka jälkeen löysin jonkun puskan kautta kotiin.
Tai se, että kävin viisi kertaa asioimassa Laptop Maltalla, ja joka kerta meinasin eksyä sinne mennessäni. Ja kyseessähän ei edes ole mitenkään kovin vaikeat reitit... :D No pikkuhiljaa, hikkupiljaa...

Ennen lähtöä

Vaikka olin tiennyt lähdöstäni jonnekin päin maailmaa jo heinäkuusta, oli mulla lopulta konkreettista valmistautumisaikaa vain 2,5 viikkoa. Ei sillä, että oisin enempää tarvinnutkaan, koska mitään kummempia järjestelyjä mun ei tarvinnut hoitaa, vaan pikemminkin se oli se henkinen valmistautumisaika mitä oisin ehkä kaivannut lisää.

Ensimmäisellä viikolla mulle iski ihan jäätävät psykosomaattiset oireet. Ihan naurettavaa sinänsä, enhän mä ollut lähdössä esimerkiksi reissaamaan yksin toiselle puolelle maailmaa, vaan asumaan tuttuun paikkaan, turvalliseen ympäristöön. Noh, minkäs sitä ihminen luonnolleen mahtaa. Mulle nousi ihmeellinen kuume ja kuumotus, joka jatkui flunssanoireiden kadottuakin, perhosia oli vatsassa aivan kamalasti ja kaikenmoisia oireita ilmeni... Koko ajan ihan järkyttävä ahdistus päällä, ei niinkään pelkoa lähtemistä kohtaan, vaan enemmänkin paniikkia onnistuuko tää nyt. Kaikki oli käynyt jotenkin liian helposti ja mä kun oon luonteeltani aika pirujen maalailija...

Juttelin kuitenkin näiden vanhan au pairin, Neldan kanssa, ja jotenkin pikkuhiljaa tajusin rahoittua.

Käytännön asioita mitä mun piti hoitaa ennen lähtöä oli pankissa käynti, että sain toiset tunnuslukutaulukot, kansainvälisen kelakortin voimassaolon varmistaminen, muuttoilmoituksen tekeminen ja hammaslääkärissä käynti. Tai niin siis mähän varasin sen lekurin jo aikasin keväällä, mutta Suomen hoitotakuun tuntien, pääsin jonoon vasta heinäkuussa...

Mitään paperihommia tänne tuloon ei siis (ainakaan mun käsittääkseni) tarvita, että periaatteessa jos huvittas ni vois ostaa lennot ja tulla. Lähinnä mun valmistautumishommelit oli sellasta ennakointia, että mitä saattasin tarvita tulevan vuoden aikana. Passilla, hammasharjalla ja luottokortilla pärjää kyllä kans yllättävän pitkälle. Loppupeleissä pakkasin aika paljon muutakin, mutta siitä lisää mahdollisesti myöhemmin...

Yks kova paikka tässä lähdössä oli töiden jättäminen. Mulla oli aivan huikea elämäni ensimmäinen lintsikesä ja meidän työporukka olikin jotain niin mahtavaa. Ei sitä ois sillon alussa uskonut, miten monta ystävää rikkaampana sieltä lähden. Jopa 11 tuntiset työpäivät taittuivat mitä parhaimmassa seurassa, vaikka toki mukaan mahtui rankkojakin hetkiä ja mulla jopa jonkinlainen sesonkiuupumus.

Oli rankkaa jättää tää työyhteisö, vaikka osa olikin jo ehtinyt lopettaa aikaisemmin. Se miksen sitten jatkanut kauden loppuun asti, johtui siitä, että sen jälkeen kun lopetin työt. vähentyi työtunnit vain viikonloppuihin ja tietty Valokarnevaaliin lokakuussa. Tää perhe kuitenkin tarvitsi mun apua jo aika nopeesti niin jätin hyvästit rakkaalle lintsille jo neljän kuukauden jälkeen. 

Muistan kuinka itkettiin pukkareilla porukan hajoamista, mutta toisaalta yritän miettiä tän siltä kantilta kuinka hienoja ihmisiä oon saanut tavata ja kuinka hienoja hetkiä meillä on ollut ja osan kanssa tulee vielä olemaan.

Tottakai myös muiden ystävien hyvästeleminen oli rankkaa. Pidin läksärit mun läheisimpien ystävien kesken, ja meitä olikin oikein kiva lauma meillä ja tietenkin jatkoilla ladissa... :D Myös läheisimmille sukulaisille ja tuttaville pääsin sanomaan heipat sukulaisläksäreissä. Sain hirmuisesti lakua, fazerin sinistä, salmiakkia ja purkkaa ettei kaikki edes mahtunut mukaan matkaan!

Myös jumppaelämän taakse jättäminen oli hyvin haikeeta. Oon harrastanut, tai no pikemminkin elänyt voimistelua vuodesta 07. Erällä on tullut parhaimmillaan vietettyä jokainen päivä viikosta, niin omissa kuin valmennettavienkin treeneissä. Kävin katsomassa joukkueeni treenejä, mikä tuntu tosi hassulta, ja Elkkukin sano, ettei treeneissä oo enää samanlaista kun en oo siellä säätämässä (voisin sanoa olleeni meiän joukkueen pelle). Mutta ei hätää, enköhän mä vielä tässä elämässäni jumppailemaan ehdi...

All in all, vaikka heippojen sanominen niin monille tärkeille ihmisille haikeeta olikin, ja läksäreissä vähän itkettiinkin, en koe että lähtö ois ollut mulle mitenkään kovin vaikea paikka. Jos jotain on päättänyt, niin se on mentävä.

Mä menen minne sattuma johtaa

Noniin, det var länge sen men nu kör vi igen!

Mun elämä on heittänyt aikalailla kuperkeikan tässä viimesen kuukauden aikana  (samoin kuin teki mun brand new läppäri käsimatkatavaroissa, minkä takia tässä elonmerkkien osoittamisessa on vähän kestänyt...)
Loppujen lopuksi tässä kävi nyt niin, että päädyin au pairiksi Maltalle. Mutta kuinka, se onkin sitten vähän pitempi, joskin ei kovin ihmeellinen tarina.

Kaikki alkoi 3.7. kun olin lomailemassa täällä Maltalla ystävieni kanssa. Tuo päivä oli myös siitä erikoinen, että silloin tuli opiskelupaikkapäätökset julki.
En oo oikein koskaan tienny, mitä oikeasti haluaisin tehdä, niinkuin ei varmasti moni muukaan.
Oon aina ollut oikeastaan tasaisen hyvä kaikessa ja pärjännyt koulussa paremmin kuin hyvin. Ehkä kielet voisin sanoa mun heikkoudeksi, ainakin niin ilmeni tuossa lukioaikoina. Oon myös harrastanut monipuolisesti, mutta Kallio murskasi aika tehokkaasti viimeisetkin haaveet taidealasta, kun ympärillä olevat haluavat sitä vielä sua paljon enemmän, eikä voimistelustakaan oo muuksi kuin harrastukseksi ja elämäntavaksi, kun ei tuo valmennushommakaan mun se kaikkein suurin intohimo ole. Oon näköjään aika taitava tässä sivupoluille eksymisessä, mutta niin siis tarkoituksena oli jatkaa tätä tarinaa ja kertoa, että tuona heinäkuisena päivänä mulle selvisi, etten ole päässyt opiskelemaan luokanopettajaksi, kielikylpyopettajaksi, enkä yleistä- ja aikuiskasvatustiedettä.
En ollut mitenkään erityisen yllättynyt, sillä soveltuvuuskokeet meni miten meni. Toi opettajuus ei tosiaan ole mun mikään suurin intohimo, mutta ainakin voisin hyvin kuvitella sopivani luokanopettajaksi, ja samaa on sanonut lähipiirinikin. Lähinnä tilanteessa ketutti se, miten turhaa kaikki pääsykoepänttääminen olikaan ollut...

Olin kuitenkin ehkä salaa toivonutkin, että mulle napsahtaisi välivuosi. 12 vuoden kouluputken ja ehkä vähän liiankin vapaa-ajattomien (voimistelu 24/7) ja suorituskeskeisien vuosien jälkeen tuntui ajatus jostain ihan muusta paremmalta kuin hyvältä. Olinkin jo hieman pohdiskellut, mitäs sitä voisi alkaa elämällään tekemään. Maatessani täällä Maltan auringossa, tajusin että ensi vuonna mä tulen olemaan ainakin jossain muualla kuin Suomessa. Ei niin väliä päätyisinkö etelään vai pohjoiseen, kunhan pääsisin irti noista turhankin tutuista ympyröistä edes hetkeksi.

Muistan, kuinka istuin töissä menassa (Lintsin Merkkinarussa, yksinäisin ja hiljaisin työpiste, mitä meille pelimyyjille on suotu) ja aloin listata vaihtoehtoja välivuodelleni. Pohdin niin vapaaehtoistöitä kuin reissaamistakin, mutta jotenkin koko ajan olin ollut kiinnostunut lähtemään au pairiksi.
Aika nopeasti sitten teinkin tämän päätöksen. Jotenkin kuvittelin tämän olevan mulle iisi ratkaisu, kun on tosiaan noita tenavoita tullut vahdittua hitusen tässä elämäni aikana.
Päätin myös, etten lähde minkään järjestön kautta, vaan etsin perheen itse.
Siitä alkoi armoton selailu erilaisilla au pair sivustoilla ja myös viestittely joidenkin perheiden kanssa. Juttelin jo erään aussiperheen kanssa, mutta he ehtivätkin jo löytämään aupparin itselleen. Samoin ehdin viestitellä tuonne länsinaapuriimme, koska olihan Ruotsi mulle - tällaselle ruotsifriikille - yksi asiaankuuluvista vaihtoehdoista.

Eräänä perjantai-iltana tulin rättiväsyneenä töistä ja ajattelin, että voishan sitä nyt taas vilkasta noita perheitä (olin jo about menettänyt toivoni, kun kenenkään kanssa asiat eivät olleet juuri edistyneet). Bongasinkin greataupair-sivustolta suomalaisen, Maltalla asuvan perheen ilmoituksen, ja aika nopeasti he löysivätkin mut facebookista ja alettiin viestittelemään. Sattuikin sopivasti, että tämä perhe oli vielä muutaman päivän Suomessa, joten ehdin näkemään heitä (juuri ennen sunnuntain Flowta) ja sainkin tietää tän "haastattelun" päätteeksi, että he ottaisivat mut mielellään au pairiksi.

Loppuflow menikin sitten hieman hämmentyneenä ja pöllämystyneenä, kuinka kaikki olikin käynyt niin nopeasti. Päivän mietinnän jälkeen soitin töihin ja kysyin onnistuisikohan mun lopettaa jo vähän aikaisemmin. No sehän onnistui ja ennenkuin olin tajunnut mihin olin lupautunut, oli mulla odottamassa menolippu Maltalle kahden ja puolen viikon päässä.

Se, mikä sai mut empimään päätöstä, oli se, että perhe on suomalainen. Tekeehän se kaiken helpommaksi, mutta kuten muutama kaverinikin oli todennut, niin ehkä vähän leim ratkaisu. Maltallahan puhutaan pääasiassa englantia, mutta onhan se tietysti aivan eri juttu mennä ulkomaalaiseen perheeseen. Tulenko oppimaan yhtään mitään, jos elän vaan täällä pienessä suomikuplassani? Mähän tosiaan tunsin ainakin jotenkuten muutaman täältä, mutta en kovin hyvin eli se ei suoranaisesti vaikuttanut mun päätöksentekoon, Ruotsissa mulla ois ollut aika monta kaveria, joten siitäkin syystä pohdin, että miksi mennä juuri Maltalle. Loppupeleissä ei ollut kuitenkaan kovin vaikea päätös, koska olinhan jo päättänyt että johonkin lähden. Mulle oli tärkeintä kuhan pääsin lähtemään, ja hauska sattuma, että päädyin juuri tänne, mistä koko idea sai alkunsa.
Mä menen minne sattuma johtaa.

Tavotteina mun tälle vuodelle on
 a) oppia vähän relaamaan ja rentoutua. Siis ei pelkästään löllöillä vaan oppia ottamaan elämä vähän rennommin ja olla vuosi stressaamatta tai ainakin vähemmällä stressillä. Uskoisin, että tällasessa ympäristössä, missä mulla ei oo varsinaisesti kovin vaikeat työtehtävät tai koulua, josta stressata, saattaa tämä onnistua varsin hyvinkin. Tai noh, oon kyllä mestari stressaamaan pienistä, turhistakin asioista, mutta ehkäpä sitä voi oppia.
b) keksiä mitä haluan elämältä, tai ainakin mitä en halua. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, eikä sitä ettimällä mitään koskaan löydä, mutta ainakin opin ehkä tuntemaan itseni vähän paremmin.