Odotukset vastaan todellisuus

Ajattelin jo keväällä koulun loputtua, että aupair-hommat voisivat olla mua varten, jos opiskelupaikkaa ei napsahtaisi. No eihän se sitten ihan niin mennyt...

Mulla ei juurikaan ollut odotuksia tänne lähtiessä muuta kuin, että saan nauttia vähän pidemmästä kesästä ja että pääsen hoitamaan lasta. Perheenkin olin tavannut pikaiseltaan vain kerran.

Perheen kanssa mulla kävikin älyttömän hyvä tuuri. Olen lukenut ja kuullut kauhutarinoita natsivanhemmista ja aupairien huonoista oloista, mutta itse en ole joutunut moista itse kokemaan - päin vastoin. Olo täällä on tuntunut koko ajan varsin kotoisalta enkä ole kohdannut ongelmia perheen kanssa.

Myös ystävien suhteen odotukset ylittyivät, sillä pelkäsin kovasti etten saa kaverin kaveria. Mitään sydänystäviä ei neljässä kuukaudessa ole ehtinyt syntymään ja viime aikoina kaikki ovat pysytelleet omissa oloissaan, mutta ainakin viime vuoden puolella ei tarvinnut kärsiä juuri yksinäisyydestä alkuaikojen jälkeen. Uusia ihmisiä tapaa edelleen koko ajan, mutta onhan se kieltämättä erilaista kun läheisimmät ystävät, joille voi puhua, tavoittaa vain skypen ja tekstareiden välityksellä.
Vaikka osasin arvata, ettei Maltalta paljon muita aupaireja löydy, toivoin kuitenkin salaa jonkunlaisen kaveriporukan löytämistä. Ja olenhan mä kiitettävän hyvin onnistunutkin  tunkeutumaan sellaiseen, mutta varmasti aupaireilla esim. Lontoossa ja Ausseissa on paljon yhteisöllisempää tekemistä ja paljon tapahtumia aupair-hommien kautta - ainakin näin olen käsittänyt...

Koska työtehtävät aupaireilla vaihtelevat, myös kokemukset vaihtelevat suuresti. Mun hommiin ei kuulu muuta kuin lastenhoitoa ja tosi vähän jotain kotitöitä. Mutta koska se lastenhoito on päivästä toiseen sitä samaa ja päivät ovat pitkiä, ei mun kaltaisen kärsimättömän ihmisen pää meinaa kestää tätä. Päivät toistuvat saman kaavan mukaan viikosta ja kuukaudesta toiseen ja ovat melko yksinäisiä. Energiaa ei yksinkertaisesti enää ole yrittää keksimällä keksiä niistä mielenkiintoisia.
Tästä johtuen into koko hommaan on alkanut pikkuhiljaa sammua...

Aupairiksi lähteminen on hyvä keino päästä maailmalle, mutta kannattaa miettiä millaisia työtehtäviä jaksaa ja kuinka kauan. Fyysisesti työ ei ole yleensä kovin rankkaa, mutta henkisesti yksinäinen puuduttava puurtaminen voi koetella hermoja.

Suomen loma

Helsinki-Vantaalla mua  oli vastassa äiti ja iskä, jotka ottivat mut avosylin vastaan. Illalla - tai no yöllä pääsin vielä saunaankin ja sain herkutella kotitekoisilla karjalanpiirakoilla. Omaan huoneeseni astuessani, tuntui kuin se olisi kutistunut huomattavasti. Ihanaa oli kuitenkin se, että sisällä oli niin lämmintä, Maltalla kun sisätilat ovat talvisin verrattavissa jääkaappiin. Huomasi kyllä, että olin ollut hetken poissa kun aamulla etsin jääkaapista vesikannua, kunnes tajusin että voin vissiin juoda myös ihan sitä hanavettäkin. Myös se, että suomea kuuli joka paikassa tuntui hassulta.

Heti seuraavana aamuna meillä oli edessä melkoinen urakka kun lähdimme ajamaan Pyhätunturille. Siellä meitä odotti siskon perheeni, pakkaskelit ja priimakunnossa olevat rinteet. Seuraava päivä eli jouluaatto alkoi mantelin metsästämisellä riisipuurosta ja aamumäellä. Joulusaunassa aikani istuttuani ja torkuttuani minulle huikattiin, että pukki pian ovella kolkuttaa, mikä joudutti tietysti saunasta poistumistani. Pukki tuli ja meni ja toi tullessaan mukavia lahjoja, mutta paras osuus oli tietenkin jouluruokailu, jonka suoritimme tällä kertaa poikkeuksellisesti hotelli Pyhätunturissa. Pettymystä ei tämäkään joulupöytä kyllä tuottanut ja maisematkin olivat ihanan jouluiset.

Joulupyhät menivät mukavan rennosti tunturimaisemissa ja paukkupakkasissa, mutta olin myös todella väsynyt ja univelkainen koko ajan, ja ehkä siitä johtuen hieman poissaoleva ja omissa oloissani. Parasta reissussa oli päästä näkemään ikävöimiäni siskonpoikiani ja etenkin pulkkamäkireissu Casperin kanssa jää ikuisiksi ajoiksi mieleeni, sillä en muista koska mulla on viimeksi ollut niin hauskaa, vaikka reissun jälkeen olo oli kuin aivotärähdyksen saaneella.

  Ehdin onneksi olla vielä viisi päivää Stadissakin ja nähdä hirmuisesti kuomasian. Oli luonnollisesti ihana päästä vaihtamaan kuulumisia neljän kuukauden ajalta ja päästä viettämään aikaa lempipaikoissansa, vaikkakin sää oli varsin hyinen ja palelin koko ajan paksuimmasta toppatakistani huolimatta.

 Helsingin ja kavereiden ihanuudesta huolimatta tuntui, että kaipasin takaisin Maltalle. Lentokoneessa matkalla takaisin en siis ollut lainkaan haikealla mielellä jättäessäni Suomen. Fiilis muuttui kuitenkin täysin päästyäni omaan huoneeseeni Maltan kotiini. Olo oli hyvin yksinäinen ja tyhjä. Täällä kun mulla on kuitenkin vähemmän kavereita ja tekemistä. Alkuviikko (eli päivät viikonloppuun asti) menikin aikalailla tästä paluusokista ja flunssasta toipumiseen. Tavallaan vihaan tekemättömyyttä, mutta viime päivät ovat kyllä kuluneet mun osalta vain sohvalla maatessa. Tuntuu, että elän vain viikonloppuja varten tai odottaen, että pääsen sosialisoitumaan. Vaikka mun Maltan perhe kuinka ihana onkin, tuntuu että nää aupairhommat on mun osalta pikkuhiljaa nähty...

Suomen reissu muutti jonkin verran ajatuksiani tulevaisuudestani, mutta silti se on niin auki kuin vain olla ja ajastuskin tulevaisuudesta saa aikaan alkuräjähdyksen päässäni. Tuntuu hyvin vaikealta tehdä päätös Suomen ja Maltan väliltä, sillä kummassakin on puolensa. Toisaalta ehdin elää Suomessa vielä kyllästymiseen asti, mutta toisaalta missä olenkaan sitten onnellisempi?

Katsaus vuoteen 2015

Vuosi 2015 on nyt saatu taputeltua ja seuraava startattu. Se on jännä miten joinakin vuosina vuoden vaihtuminen tuntuu helpottavalta, vaikka tosiasiassa eihän sillä juuri ole väliä onko vuosiluvun viimeinen numero 5 vai 6. Tänä vuonna - ainiin siis viime vuonna olisin ihan mielelläni jatkanut kyseistä vuotta, sillä se toi tullessaan hyvin paljon positiivisi muutoksia elämääni.

Alku vuosi oli rankahko ylppäriurakan ja pääsykoepänttäyksen takia, mutta jollain kierolla tavalla opin myös pitämään siitä. Siltikään koulun loppuminen ei ollut mikään surunaihe, vaan oli mahtava tajuta, että 12 vuoden opiskeluputki on nyt loppu. Ikimuistoisia hetkiä olivat ehdottomasti kuumeessa vietetyt, mutta sitäkin mahtavammat penkkarit ja abiristeily. Ehdittiinpä sitä myös Lapissakin käväisemään, mistä onkin alkanut muodostua jokavuotinen perinne.

YO-kirjoitusten jälkeen käväisin ekaa kertaa Pariisissa ja reissu oli varsin Kräkstenmainen palohälytyksineen, savonmurteineen ja muine toilailuineen.

11-vuotiaana lähdin muiden perässä jumppatreeneihin ja siitä lähtien  joukkuevoimistelu olikin isoin (ja joskus ehkä jopa liiankin iso) osa elämääni monen monta vuotta. Kevät tuntui jotenkin merkitykselliseltä kaudelta, sillä itsemurha-teemainen ohjelmamme oli omastakin mielestäni vaikuttava ja sen ilmaiseminen ja esittäminen joka kerta myös itseä koskettava kokemus. Olin myös edelleen ahkerasti mukana valmennuskuvioissa muista kiireistä huolimatta. Viimeiset kisat pikkusten kanssa olivat hieman haikeat, vaikken silloin vielä tiennytkään, että joudun luopumaan näistä ihanista pikkujumppareista. Voimistelullisesti kevät oli siis hyvin antoisa, mutta jossain alitajunnassani tiesin, että se taitaa olla viimeiseni. Olikin siis haikea luopua tästä rakkaasta elämäntavastani, mutta koska en tietänyt lopettamistani vielä varmasti ennen syksyä ei lopettaminen ollut niin kivuliasta.

Kevät toi viimeisen teinivuoden ja lakin (yo-päivä oli muuten yksi elämäni ihanimmista päivistä) lisäksi tullessaan myös kaksi uutta haastetta: työpaikat Linnanmäellä pelimyyjänä ja YLE:n Summerissa. Pakko kyllä olla onnellinen ja ylpeä, kuinka onnistuinkaan nappaamaan kaksi noin mahtavaa duunia! Lintsikesä oli ihanan yhteisöllinen, enkä olisi voinut kuvitella, että töissä voi olla noin hauskaa lähes päivittäin! Lintsikesä  toi mukanaan monia hienoja ihmisiä elämääni, joista osa jää (toivottavasti) ikuisiksi ystäviksi. Summerin Mun Päivän tekeminen oli hauskaa myöskin ja sain innon takaisin videoiden tekemiseen.

Vaikka kesä oli työntäytteinen, jäi siitä paljon muutakin mieleen kuin vain työt. Pääsykoematka Vaasaan, palkkiskeskiviikot, syömingit ja hengailut työkavereiden kanssa, Juhannusjuhlat, Särkkäreissu, ikimuistoinen ja sekopäinen Maltan reissu kaveriporukalla, Ilosaari ja yöpyminen höyrylaivalla, rentouttava mökkireissu, Kallio Blockparty, FLOW, kesäseikkailut sekä lukuisat muut kesämuistot.

Olikin hyvin haikea jättää tämä ihana työpaikka, joka oli paljon enemmänkin kuin vain työpaikka, mutta samalla en malttanut odottaa mitä aupairiksi lähteminen Maltalle toisi mukanaan. Helppoa ei hyvästien jättäminen ei ole ollut, mutta en ole katunut lähtemistä hetkeäkään.

Alkusyksy oli aurinkoinen ja lämmin ja tapasin lähes joka viikko uusia ihmisiä. Löysin myös kadossa olleen innon juoksemiseen ja kaksikin eri treeniporukkaa. Maan tavoille opittuani ja kavereita löydettyäni olen viettänyt heidän kanssaan monen monta huikeaa ja hauskaa hetkeä.

Malta on siis tuonut elämääni uusia ihania ihmisiä ja harrastuksia, mutta samalla olen myös oppinut hyvin paljon itsestäni - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Olen päässyt ylittämään itseni menemällä mukavuusalueeni ulkopuolelle esimerkiksi sukeltaessa ja haastaessani itseni juoksemaan pitkiä matkoja.Tässä kohtaa uskallan myös olla ylpeä rohkeudestani mennä ja tutustua tuntemattomiin, mikä ei todellakaan ole ollut aina helppoa. Myös pelkoni puhua englantia on päässyt laantumaan ja ulkomailla asuminen on opettanut paljon (jos ei muuta niin kärsivällisyyttä) kun asiat on joutunut hoitamaan itse vieraalla kielellä.

Välivuosi on antanut paljon uutta ajateltavaa tulevaisuudesta ja tuntuu, että jotkin vanhat kaavoihin kangistuneet ajatusmallini ovat muuttuneet.
Loma Suomessa sekoitti jälleen pakkaa ja pisti uudelleen miettimään, mitä sitä oikeasti haluaisi tehdä ja missäpäin maailmaa asustella, tosin se vastaus ei vieläkään päässä näy...
Kokonaisuudessaan en voisi tyytyväisempi vuoteen 2015 olla, sillä niin tapahtumarikas ja yllätyksellinen se on ollut!

Viimeiset fiilikset ennen lomaa

Viikko ennen joululomaa ja Suomeen paluuta oli suoraan sanottuna melkoista tuskaa. Pitkät päivät tuntuivat vain matelevan eteenpäin ja iltavuorosta johtuen en iltaisinkaan päässyt sosialisoitumaan viikonloppua lukuunotttamatta. Rankkoja hetkiä on tietenkin kaikilla, ja mullakin ollut aikaisemmin, mutta kyseinen viikko oli ehkä pahin tähän mennessä. Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt, jaksanko olla aupairina siihen sovittuun kesään asti. Työ itsessään ei ole kovinkaan rankkaa tai vaikeaa, mutta rankan siitä tekee saman kaavan mukaan viikosta toiseen toistuvat päivät ja haasteettomuus.

Yritin koko tuon viimeisen viikon vaalia tasaista unirytmiä, sillä sunnuntaina oli vuorossa elämäni ensimmäinen juoksukisa. Kello viiden herätyksen ja tukevan aamupalan jälkeen hipsin bussiin, joka vei minut kisapaikalle Mdinaan. Aamu oli kylmä ja päivänkoitto koitti vasta seitsemältä, kun kisakin alkoi. Pinkaisin tsemppibiisien voimalla mahtavan alkupyrähdyksen, mutta pian alkoi tuntumaan, että kaikki ohittavat minut, muiden mukana pyörätuolia työntävä joulupukki. Myöskään kilometrit eivät tuntuneet kuluvan sitten millään, kunnes huomasin, että matkan varrella olevissa kylteissä matka oli maileina eikä kilometreinä. Tästä ilahtuneena jaksoin hyvin maaliin asti, joka oli Spinola Baylla, eli tässä ihan meidän vieressä. Maaliin päästessä fiilis oli mahtava ja sainpa mitalinkin merkiksi hyvästä suorituksesta. 17,4km matkalla aikani oli 1h44min, ei siis mikään sairaannopee, mutta tämä oli tähän asti pisin matkani ja parin viikon takaisella 15km matkalla aikani oli jopa suurempi eli kisatsemppi oli selkeästi näkyvissä.

 Illalla kävimme vielä perheeni kanssa Christmas dinnerillä ja olikin oikein mukava ja maukas ilta. Samalla saimme myös hyvin keskusteltua hyvin auki olevista tulevaisuudensuunnitelmistani. Sunnuntaibissellä käynnin jälkeen saatoin olla erittäin tyytyväinen alussa niin ikävältä tuntuneeseen viikkooni.

Tiistaina koitti sitten kauan odotettu päivä kun lähdimme kohti Suomea. Meillä oli viiden tunnin vaihto Istanbulissa, joten päätimme lähteä katselemaan vähän kaupunkia. Epäonneksemme istuimme taksissa yhteensä kolme tuntia meno- ja paluumatkat yhteenlaskien. Saatiinkin siis jännitellä oikein kunnolla, että ehdimmekö lennolle. Hilkulla oli, että oltaisi vietetty "paska joulu" Turkissa, mutta onneksi ehdittiin juuri ja juuri lennolle!
Siinä tunsi kieltämättä matkustaneensa tuon yli 12 tunnin urakoinnin jälkeen.