Jag och min lov romans (i sista bilden) önskar härlig jultid för allihopa!
torstai 15. joulukuuta 2016
Winter Wonderland
I London visiterade vi också i Winter Wonderland som är en kobination av nöjesparken och julmarkanden. Det finns också en skridskobana där så om du saknar din "julmood" Winter Wonderland är en plats du kan hitta den! De alla "circus games" påminnade mig om min jobbet i nöjespark Borgbacken så det känndes också ganska nostalgisk att gå och kolla på människorna som jobbade där. Det bara är någonting så magisk i nöjesparkerna som kan du se i dessa bilder:
Ookko nää Oulusta? Pelekääkkö nää polliisia?
Mistä tietää, että Sanza on ollut liian pitkään poissa Stadista?
- Siitä kun se alkaa puhhuu semmosta murretta ettei tiiä itekkää mistä moinen landeus kumpuaa.
Okei okei, pakitetaas vähä. Mistä on oikein kyse? Mikä murre? Entä miten määrittelen "landeuden"?
Noin vuos sitten samoihin aikoihin huomasin saman ilmiön, että mulle ominainen etelä-suomalainen puhetyyli oli vaihtunut johonkin hyvin epämääräseen Pohjois- ja Itä-Suomen murteen sekotukseen, joka sisäls kuitenkin myös jossainmäärin mun omaa "alkuperästä" puhetyyliä. Muistanki kuinka ystäväni Sini tokas tähän "Joo Saana mä tuon sulle Stadin takas, älä huoli.", kun tuli kyläilemään Maltalla taannoin.
Mistä moinen sitten johtuu, miks yhtäkkiä alan käyttämään sellasta kieltä mitä en oo koko elämäni aikana puhunut? Ehkä siks koska oon vähän pelle. Tai sitten siks koska täällä Maltalla mun suurin osa mun ystävistä tullee jostain muualta ku Helsingistä. Luonnollisesti myös puhetyyli tarttuu kun hengaa paljon näiden ihmisten kanssa - ehkä kyseessä on joku ihmisen samaistumisvietti, mene ja tiedä.
Meillä täällä Maltan kotona puhutaan lähinnä oulua, mikä on aika hauskankuulosta. Tutuksi on täällä tullut myös Tamperreen moromoro-kieli sekä Turun viroa muistuttava mongerrus. Mun mutsi puolestaan on Pohjois-Karjalasta ja faija stadista joten puhun sujuvasti näitä molempia kieliä. Okei joo, ehkä mun stadissa ois vielä parantamisen varaa, mutta hyvin harvapa sitä ihan oikeeta slangia enää tänäpäivänä puhuu.
Stadilaisilla puhetyyli on sen verran kova, että muut murteet kuullostaa sen rinnalla paljon lepposemmilta ja ystävällisemmiltä. Tai no en ehkä mee yleistämään tätä koko Suomen kaikkia muita murteita koskevaksi faktaksi, mutta totta on, että pehmeämpi puhetyyli antaa myös ystävällisemmän kuvan ihmisestä. Pointtina tässä oli kuitenkin kai pohtia sitä miks oon muuttanut mulle olennaista puhetapaa ja vastauksena siihen on varmaankin yksinkertasesti vaan se, että koska se kuulostaa musta kivalta. Musta on hauska leikkiä sanoilla, sananlaskuilla ja myös murteilla - niillä saa jotenkin väriä arkeen. Vaikka aina ne edelleen nauraaki mulle ku päästän kaksoiskonsonanteilla höystetyn murrepläjäyksen suustani.
Me kettuillaan aina Roosan (från Uleåborg) kanssa toistemme landelaisuudesta ja stadilaisuudesta. Tosiasiassa en kuitenkaan suinkaan pidä Roosaa tai muitakaan Kehä Kolmosen ulkopuolisia automaattisesti jotenki juntteina, vaikka sellasta läppää saatan joskus puolivahingossa heittääkin (veikkaan että suuri osa stadilaisista tekee sitä, koska se vaan on se juttu). Silti mulle osotettu läppä siitä että asun melkein Vantaalla, menee vähän liikaa tunteisiin, vaikka se onkin tarkotettu vaan vastaiskuksi mun landekommenteille.
Vaikka mulle tollaset läpät landelaisuudesta on puhdasta läppää, tiedän että mahtuu tähän maailmaan niitäkin jotka heittää tollasia kommentteja tosissaan. Mä oon tavannu täällä Maltalla uskomattoman hienoja ihmisiä ympäri Suomea, mistä oon superilonen, koska pelkässä Helsinki-kuplassani ois varmasti jääny monet näistäkin tapaamatta. Ihan samoin ku on rasismia ihonvärin tai vaikkapa iän perusteella, monet meistä syyllistyy myös paikkakuntarasismiin. Stadilaiset mielletään helposti koviksi, lappilaiset erakoiksi ja savolaiset "junteiksi". Jostainhan nääkin stereotypiat on toki saanu alkunsa, mutta se ei tarkota, että meiän pitäs ylläpitää niitä tai uskoa niihin.
Uskallankin väittää, että monien meistä pitäs hieman uskaltaa rikkoa sitä omaa kuplaansa ja katsoa muista suomalaisia avarakatseisemmin.
Vaikka silti, se on ihan ok, että nauran ku mun kämppikset juo "limukkaa" ja kuinka ne ei aina heti tajua mitä tarkotan dösällä. Molemmat on meille itellemme tuttuja perussanoja, eikä se että käytetään niitä, tee kummastakaan osapuolesta junttia - satutaan vaan puhumaan vähän eri tyyleillä.
- Siitä kun se alkaa puhhuu semmosta murretta ettei tiiä itekkää mistä moinen landeus kumpuaa.
Okei okei, pakitetaas vähä. Mistä on oikein kyse? Mikä murre? Entä miten määrittelen "landeuden"?
Noin vuos sitten samoihin aikoihin huomasin saman ilmiön, että mulle ominainen etelä-suomalainen puhetyyli oli vaihtunut johonkin hyvin epämääräseen Pohjois- ja Itä-Suomen murteen sekotukseen, joka sisäls kuitenkin myös jossainmäärin mun omaa "alkuperästä" puhetyyliä. Muistanki kuinka ystäväni Sini tokas tähän "Joo Saana mä tuon sulle Stadin takas, älä huoli.", kun tuli kyläilemään Maltalla taannoin.
Mistä moinen sitten johtuu, miks yhtäkkiä alan käyttämään sellasta kieltä mitä en oo koko elämäni aikana puhunut? Ehkä siks koska oon vähän pelle. Tai sitten siks koska täällä Maltalla mun suurin osa mun ystävistä tullee jostain muualta ku Helsingistä. Luonnollisesti myös puhetyyli tarttuu kun hengaa paljon näiden ihmisten kanssa - ehkä kyseessä on joku ihmisen samaistumisvietti, mene ja tiedä.
Meillä täällä Maltan kotona puhutaan lähinnä oulua, mikä on aika hauskankuulosta. Tutuksi on täällä tullut myös Tamperreen moromoro-kieli sekä Turun viroa muistuttava mongerrus. Mun mutsi puolestaan on Pohjois-Karjalasta ja faija stadista joten puhun sujuvasti näitä molempia kieliä. Okei joo, ehkä mun stadissa ois vielä parantamisen varaa, mutta hyvin harvapa sitä ihan oikeeta slangia enää tänäpäivänä puhuu.
Stadilaisilla puhetyyli on sen verran kova, että muut murteet kuullostaa sen rinnalla paljon lepposemmilta ja ystävällisemmiltä. Tai no en ehkä mee yleistämään tätä koko Suomen kaikkia muita murteita koskevaksi faktaksi, mutta totta on, että pehmeämpi puhetyyli antaa myös ystävällisemmän kuvan ihmisestä. Pointtina tässä oli kuitenkin kai pohtia sitä miks oon muuttanut mulle olennaista puhetapaa ja vastauksena siihen on varmaankin yksinkertasesti vaan se, että koska se kuulostaa musta kivalta. Musta on hauska leikkiä sanoilla, sananlaskuilla ja myös murteilla - niillä saa jotenkin väriä arkeen. Vaikka aina ne edelleen nauraaki mulle ku päästän kaksoiskonsonanteilla höystetyn murrepläjäyksen suustani.
Me kettuillaan aina Roosan (från Uleåborg) kanssa toistemme landelaisuudesta ja stadilaisuudesta. Tosiasiassa en kuitenkaan suinkaan pidä Roosaa tai muitakaan Kehä Kolmosen ulkopuolisia automaattisesti jotenki juntteina, vaikka sellasta läppää saatan joskus puolivahingossa heittääkin (veikkaan että suuri osa stadilaisista tekee sitä, koska se vaan on se juttu). Silti mulle osotettu läppä siitä että asun melkein Vantaalla, menee vähän liikaa tunteisiin, vaikka se onkin tarkotettu vaan vastaiskuksi mun landekommenteille.
Vaikka mulle tollaset läpät landelaisuudesta on puhdasta läppää, tiedän että mahtuu tähän maailmaan niitäkin jotka heittää tollasia kommentteja tosissaan. Mä oon tavannu täällä Maltalla uskomattoman hienoja ihmisiä ympäri Suomea, mistä oon superilonen, koska pelkässä Helsinki-kuplassani ois varmasti jääny monet näistäkin tapaamatta. Ihan samoin ku on rasismia ihonvärin tai vaikkapa iän perusteella, monet meistä syyllistyy myös paikkakuntarasismiin. Stadilaiset mielletään helposti koviksi, lappilaiset erakoiksi ja savolaiset "junteiksi". Jostainhan nääkin stereotypiat on toki saanu alkunsa, mutta se ei tarkota, että meiän pitäs ylläpitää niitä tai uskoa niihin.
Uskallankin väittää, että monien meistä pitäs hieman uskaltaa rikkoa sitä omaa kuplaansa ja katsoa muista suomalaisia avarakatseisemmin.
Vaikka silti, se on ihan ok, että nauran ku mun kämppikset juo "limukkaa" ja kuinka ne ei aina heti tajua mitä tarkotan dösällä. Molemmat on meille itellemme tuttuja perussanoja, eikä se että käytetään niitä, tee kummastakaan osapuolesta junttia - satutaan vaan puhumaan vähän eri tyyleillä.
Mysig julatmosfär i London
En vecka sedan var det igen dags att ta en liten "timeout" och åka borta från ön. Denna gång reste jag till London med min kollega Blanka. Om Madrid var höstlig, var London däremot julig (hehe ganska obvious om det är december). Även om det finns inte snön där (surprise surprise), var atmosfären jättejulig med alla härliga julljuser och sånger man såg och hörde på gatorna och i butikerna.
Blanka har bott i London två år och jag har visiterat där tidigare så istället för sevärdheter, fokuserade vi på shopping. Även om jag har bestämt köpa presenter bara för min familj, lyckades jag få en liten julstress där - så typisk mig. Helt och hållet resan var lyckad och behövande mellanstund från vardagen.
Här finns de några bilder från London's myssiga kvällen i Oxfordstreet:
9 natter och det är jul äventligen! Ha det så bra allihopa!
lauantai 26. marraskuuta 2016
Höstlig Madrid
Och en gång till tillbacka till Madrid... Madrid var så levande och stor i jämförelse med Malta och det var så hemsk nice att kunna andas frisk luft och erfara hösten som saknas i Malta... Hoppas att ni kan också erfara den magisk atmosfär av Madrid från dessa biler.
PS. Några av er har kanske undrat varför skrivar jag på svenska. Det finns inte bara ett svar för det men ibland mitt hjärna funkar bara i svenska och eftersom det är mitt favoritspråk vill jag också förbättra det (kanske jag hittar migsjälv i Sverige nån dag).
Jag ju vet att min svenska är inte jätteflytande och grammatik kan vara ganska hemsk då och då men hur kan man lära om man inte ens provar?
Jag ju vet att min svenska är inte jätteflytande och grammatik kan vara ganska hemsk då och då men hur kan man lära om man inte ens provar?
Myönnetään - mä oon suorittaja
"Suorittaja ei ole ikinä tyytyväinen mihinkään"
Salille on mentävä vaikkei huvittas. Jos huone ei oo järjestyksessä ei oo myöskään mikään muu elämässä. Jos en syö terveellisesti, ei mistään tuu mitään. Jos töissä on kiire, on jäätävä ylitöihin vaikkei jaksais. Huominen on oltava suunniteltuna, samoin seuraavat pari viikkoa ja kuukautta - oikeastaan koko elämä.
Luulin, että Malta ois opettanu mua relaamaan, mutta kuinkas ollakaan, tässä sitä ollaan edelleen. Suomessa mulla kävi niin, että kahmin itelleni liikaa sisältöä elämään ja päivät menikin sitten niiden kanssa tasapainoillessa. Nyt tilanne ei oo tietenkään sama - ainoo velvollisuus mulla on mun duuni, jonka ei senkään pitäs kuormittaa juuri (nice rhyme btw haha). Silti huomaan kuinka mun sisäinen suorittaja yrittää tunkea pinnalle ja päästä ottamaan vallan ja tekemään mitättömistäkin asioista merkityksellisiä.
Luulin, että Malta ois opettanu mua relaamaan, mutta kuinkas ollakaan, tässä sitä ollaan edelleen. Suomessa mulla kävi niin, että kahmin itelleni liikaa sisältöä elämään ja päivät menikin sitten niiden kanssa tasapainoillessa. Nyt tilanne ei oo tietenkään sama - ainoo velvollisuus mulla on mun duuni, jonka ei senkään pitäs kuormittaa juuri (nice rhyme btw haha). Silti huomaan kuinka mun sisäinen suorittaja yrittää tunkea pinnalle ja päästä ottamaan vallan ja tekemään mitättömistäkin asioista merkityksellisiä.
Tiiän, etten oo ainoa, joka kokee pakonomaista tarvetta menestyä jokasella elämän osa-alueella. Sen tavotteleminen aiheuttaa vaan pakostikin sen, että koko elämästä tulee pakkopullaa eikä siis mielekästä (no wow, sherlock). Mun käsittääkseni kuitenkin se pääjuttu tässä elämässä on juurikin se että siitä pitäs pystyä nauttimaan. Jos näin on niin suorittajahan on siis oikeastaan epäonnistuja. Koska mitä väliä oikeastaan on sun saavutuksilla, jos mihinkään niistä ei voi olla tyytyväinen vaan kaikki pitäs suorittaa vieläkin paremmin tai enemmin?
Ainoa keino päästä eroon tästä on vissiinkin ongelman tiedostaminen ja hellittämään opetteleminen. Se ei varmasti tapahdu hetkessä, mutta eikai mikään muukaan tässä elämässä. Siks ihan ekaks suosittelenkin jokasta, joka tällasia tuntemuksia kokee, miettimään mitkä on elämässä niitä sulle tärkeimpiä asioita ja mitä tehdään vaan pakon vuoksi. Ja ei, en väitä etteikö elämään kuulus myös ne ikävämmätkin asiat, mutta tulee kuitenkin muistaa että ihan kaikessa ei tartte loistaa. En tarkota tietenkään myöskään sitä, että ois ok ruveta lapamadoks ja alisuoriutua kaikessa, vaan sitä että pitäs oppia priorisoimaan velvollisuudet. Ainaki mun - ehkä myös sun?
Suorittajamä sano mulle että mun ois tänään pitäny herätä ajoissa, syödä terveellinen kaurapuuroannos ja tehä tehokas treeni salilla. Oikeemä kuitenkin käski jäädä nukkumaan, käydä ostamassa croisantin, mehua ja keksejä ja mennä aamupalalle rantaan. Ja arvatkaa mitä? Mä valitsin just ton jälkimmäisen ihan vaan siks koska musta tuntu siltä. Huomenna meenkin ehkä sitten vetää sen treenin - jos musta siltä tuntuu.
perjantai 25. marraskuuta 2016
Dansa på rosor
Barque del Buen Retiro - den stora parken i mitten i Madrid var någonting så förtrollande! Om ni visste inte jag älskar blommor så den här rosgården var en drömplats för mig, kunde jag säga. Jag redan började att planera byggning en hus dit men tror att det är inte möjligt ändå... :( Då borde jag bara njuta den tiden vi hade i rosgården och beundra dessa foton efteråt.
Jag hoppades jag kunde ha stannat där.
Ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita
Istun kisapaikan vessan lattialla ja vedän pilttiä. Kisasuokka on edessä, joten tiiän, että jostain on saatava energiaa siihen. Muiden edessä syöminen ei kuitenkaan tule kuuloonkaan - en voi antaa niiden nähdä kuinka lihon. Kisasuokka menee yli odotusten ja lähetään joukkueen kanssa syömään Rossoon. Mä laahustan joukon hännillä ja mietin vain onko ihan pakko.
Tunti päättyy ja kaikki ryntäävät ruokalaan ehtiäkseen sinne ensimmäisenä ja välttääkseen ruuhkan. Mä hivuttaudun vähin äänin muualle tekemään läksyjä ja vetämään taas sen pakollisen piltin ja omenan. Kaverit kysyvät miksen tuu syömään ja mä vastaan koska "ei oo nälkä". Oikeesti nälkä kourii mahassa niin että itkettää. Ruokiksen jälkeen on hypäri ja koska läksyt on tehty, päätän lähteä lenkille. Purevasta pakkasesta huolimatta juoksen Töölönlahden ympäri. Liikkamaikka tulee vastaan. Tuun iloiseksi koska se näkee etten oo mikään läski, vaan että urheilen.
Kotona on ruoka-aika. Vetäydyn huoneeseeni syömään tai "syömään" päivän aterian ja lähen treeneihin. Tai no oikeastaan treenien alkuun on vielä tunti aikaa, mutta siinähän ehtii käydä sopivasti vielä lenkillä.
Joskus ratkean. Nälkä kasvaa liian suureksi ja kun oon yksin ei oo väliä vaikka syönkin, koska kukaan muu ei sitä saa tietää - paitsi tosta uudesta vatsamakkarasta. Suklaalevyn jälkeen ahdistaa ja tekee mieli oksentaa. Yritänkin - siinä useimmiten kuitenkaan onnistumatta. Tunnen itseni epäonnistujaksi. En pystynyt hallitsemaan edes syömistä.
Jokaikinen kommentti liittyen mun ulkonäköön kuten esimerkiksi mun pituuteen saa mut jälleen tuntemaan itteni ylipainoiseksi elefantiksi ja pakottaa mut ylimääräiselle lenkille. Haluun vaan olla pieni - pienin.
Mulla on kylmä.
Lopulta, puolentoista vuoden jälkeen tajuan kuinka järjetöntä koko touhu on ollut ja alan pikkuhiljaa palaamaan takaisin normaaliin elämään. Se ei tapahdu kuukaudessa eikä parissakaan, mutta pienin askelin huomaan että näin on parempi. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen astun kouluruokalaan ja kykenen syömään muiden nähden. Se ahdistaa, edelleen, ja nouseva paino saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Näin on kuitenkin parempi. Ehkä vuoden jälkeen sen tajuan.
Faktahan on se, että meillä kaikilla on välillä ulkonäköpaineita. Ero on vaan siinä, että osalla siitä muodustuu ongelma kun taas osa osaa suodattaa paineet ja porskuttaa eteenpäin niistä piittaamatta. Toki syömishäiriöille on kymmeniä eri synnynsyitä ja välillä niitä voi olla jopa vaikea tunnistaa ja määritellä. Mulla ongelma ei koskaan muodostunut niin isoksi, että olisin ollut hengenvaarassa. Silti oon sitä mieltä, että kenenkään ongelmia ei tule vähätellä - ongelma ku ongelma ni se on ongelma. Vaikka ulkopuolinen apu ja tuki ovat melkeinpä välttämättömiä ongelman hahmottamisessa ja hoitamisessa, oon sitä mieltä että se ratkaseva muutos lähtee aina kuitenkin itsestä. Kun tajuat ja tiedostat tilanteen järjettömyyden, on mycket lättare tehdä pysyvä muutos takaisin terveeseen elämään. Eihän se toki oo niin yksinkertasta että tapahtus sormia napsauttamalla, mutta se on se ratkaseva askel. Mulla se oli kun näin ikään kuin ulkopuolisen silmin kuinka teen mun elämästä vaikeampaa kun sen pitäs olla. Kuinka paljon onnellisemmaks tulinkaan kun tajusin keskittyä niihin paljon tärkeämpiin elämän osa-alueisiin.
Mutta silti ei, ei se helppoa oo. Se vie aikaa ja edelleenkin välillä ajatukset meinaa palata noille vanhoille väärille raiteille. Pahimman selätettyä tällanenkin tapahtuma kuitenkin vaan vahvistaa.
Faktahan on se, että meillä kaikilla on välillä ulkonäköpaineita. Ero on vaan siinä, että osalla siitä muodustuu ongelma kun taas osa osaa suodattaa paineet ja porskuttaa eteenpäin niistä piittaamatta. Toki syömishäiriöille on kymmeniä eri synnynsyitä ja välillä niitä voi olla jopa vaikea tunnistaa ja määritellä. Mulla ongelma ei koskaan muodostunut niin isoksi, että olisin ollut hengenvaarassa. Silti oon sitä mieltä, että kenenkään ongelmia ei tule vähätellä - ongelma ku ongelma ni se on ongelma. Vaikka ulkopuolinen apu ja tuki ovat melkeinpä välttämättömiä ongelman hahmottamisessa ja hoitamisessa, oon sitä mieltä että se ratkaseva muutos lähtee aina kuitenkin itsestä. Kun tajuat ja tiedostat tilanteen järjettömyyden, on mycket lättare tehdä pysyvä muutos takaisin terveeseen elämään. Eihän se toki oo niin yksinkertasta että tapahtus sormia napsauttamalla, mutta se on se ratkaseva askel. Mulla se oli kun näin ikään kuin ulkopuolisen silmin kuinka teen mun elämästä vaikeampaa kun sen pitäs olla. Kuinka paljon onnellisemmaks tulinkaan kun tajusin keskittyä niihin paljon tärkeämpiin elämän osa-alueisiin.
Mutta silti ei, ei se helppoa oo. Se vie aikaa ja edelleenkin välillä ajatukset meinaa palata noille vanhoille väärille raiteille. Pahimman selätettyä tällanenkin tapahtuma kuitenkin vaan vahvistaa.
torstai 24. marraskuuta 2016
Jumppa Madrid
En månad sedan flyg jag till Madrid att hälsa min vän Emma som bor där i denna hösten. Emma jobbar som en aupair so det var intressant att se hur är deras vardag där. Emma har också hittat en lokal gymnastik grup så den bästa delen var absolut att få att träna med de! I själva verket fick jag hjälpa dom som en tränare vilken var jätteroligt. Spansk träningkultur är helt annorlunda än finsk så det var ju dags att någon kommer och lagar lite disciplin i gruppen...
Ytterligare hade vi också tid för några jumppabilder...
Känndes så hemsk bra att jumpa igen efter en lång tid. I själva värket har jag börjat att görä gymnastik igen i en liten studio vi har i gymmet. I gruppen är det alla fal helt och hållet annorlunda. Saknar det liten, skulle jag säga. Lyckligvist det är någon som tappas inte så man kan alltid forsätta det senare.
Ytterligare hade vi också tid för några jumppabilder...
Känndes så hemsk bra att jumpa igen efter en lång tid. I själva värket har jag börjat att görä gymnastik igen i en liten studio vi har i gymmet. I gruppen är det alla fal helt och hållet annorlunda. Saknar det liten, skulle jag säga. Lyckligvist det är någon som tappas inte så man kan alltid forsätta det senare.
sunnuntai 11. syyskuuta 2016
lauantai 27. elokuuta 2016
Älä droppaa mun tunnelmaa
Lasissa Lidlin kolmen euron viintä, edessä vuohenjuustoleipiä ja vihanneksia, perse hikoo penkkiin ja taustalla soi Vesalaa - mä oon onnellinen.
Aamu alkoi rennosti tuliaisFazerinsinistä sohvalla maistellen ja vapaapäivästä nauttien. Tämän jälkeen vuorossa oli hikinen lenkki ja jalkapäivä salilla. Kun kävelin Dr.Juicen Berry Recovery-smoothie kädessä kotia kohti, mietin vain että on mulla asiat vissiin aika hyvin.
Ystäväni Tiina Tinski Tiskiharjanen ilmestyi ilahduttamaan mua aina yhtä pirteällä olemuksellaan ja nähtiin eilen ekaa kertaa vuoteen. Tollasissa tilanteissa tosiaan huomaa, että tosiystävien kanssa kaikki on aivan kuten ennenkin vaikka ei näkisikään kuin kerran vuodessa. Yritettiin parissa tunnissa käydä läpi päällimmäiset kuulumiset - tai no oikeastaan se meni siihen että Tiina haastatteli mun Maltalaiffista ja mä vastailin kuuliaisesti. Puhuttiin maltalaisten laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä ja siitä kuinka täällä elämä on rennompaa ja aikatauluvapaampaa. Mulle henkilökohtasesti ei oo ollut kovin helppoa tottua tähän, mutta ehdottomasti hyvä elämänkoulu mulle tän asian suhteen.
"Pakko myöntää et oon mä kyl vähä kade, me lähetään takas kylmään Suomeen ja sä jäät tänne auringon alle huolettomaan elämään." Jotain tohon suuntaan sanoin Tinski ja sitä jäinkin sitten itsekseni pohtimaan - tossahan on perää. Sitä tarvii aina aika-ajoin muistutuksen siitä miten onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Mulla on siisti sisätyö, nasta asunto, ihania ystäviä ja ainakin 300 aurinkoista päivää vuodessa.
Okei joo, tottakai Maltassakin on ne varjopuolensa. Kun mikään ei toimi (sähkökatkos kerran kahessa viikossa, luvattu pinkoodi pankkikorttiin on kuukauden myöhässä ja meinaat jäädä auton alle vähintään kerran viikossa), oot myöhässä itsestäsi riippumattomista syistä ja vaatteet hikoo ihoon kiinni tulee pakostakin ikävä Suomea. Niin se kuitenkin menee, että jos ulkomaille muuttaa niin tulee oppia elämään maan tavoilla. Vaikka tää wannabeEUmaa ottaakin välillä pattiin niin tulee muistaa että itepähän mä oon asuinpaikkani valinnu ja mitä mä mahdollisesti tekisin tän ajan Suomessa. Oon tajunnut että on ihan ok tehdä sitä miltä ittestä hyvältä tuntuu eikä pakottaa itteään yhteiskunnan luomaan "opiskele-työllisty-pariudu-teelapsia"-muottiin. Tiedän että munkin aika koulunpenkillä vielä koittaa, mutta sitä ennen yritän tällä elämänkoulun oppitunnilla kekata mikä ois se mun juttu. Aiemmin kauheksumani välivuodet onkin nyt mun mielestä varsin fiksu juttu ja mun lähtö Maltalle tähänastisen elämäni paras päätös. Eipä sitä vielä vuosi sitten olisi uskonut että täällä sitä vielä ollaan vuodenkin päästä.
Muutettiin toissapäivänä uuteen kämppään ja tää on kyllä aikamoinen kartano - kuvia luvassa myöhemmin. Yhet mun parhaimmista maltakamuista, Ida ja Taru teki comebackin joten meiän T.I.S.S.I.T -posse on koossa taas, joten voin luvata että pian raikuu taas Titanic Corksissa. Yksin tulin mutta nyt ympärillä on joukko tärkeitä ihmisiä jotka auttaa jaksamaan huonoinakin päivinä.
Tiedän että talven tullen tunnelma vähän laskee, joten nyt täytyy nauttia näistä yleensä varsin stressittömistä päivistä ja ladata akkuja tuota kolme kuukautta kestävää talvea varten.
Ystäväni Tiina Tinski Tiskiharjanen ilmestyi ilahduttamaan mua aina yhtä pirteällä olemuksellaan ja nähtiin eilen ekaa kertaa vuoteen. Tollasissa tilanteissa tosiaan huomaa, että tosiystävien kanssa kaikki on aivan kuten ennenkin vaikka ei näkisikään kuin kerran vuodessa. Yritettiin parissa tunnissa käydä läpi päällimmäiset kuulumiset - tai no oikeastaan se meni siihen että Tiina haastatteli mun Maltalaiffista ja mä vastailin kuuliaisesti. Puhuttiin maltalaisten laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä ja siitä kuinka täällä elämä on rennompaa ja aikatauluvapaampaa. Mulle henkilökohtasesti ei oo ollut kovin helppoa tottua tähän, mutta ehdottomasti hyvä elämänkoulu mulle tän asian suhteen.
"Pakko myöntää et oon mä kyl vähä kade, me lähetään takas kylmään Suomeen ja sä jäät tänne auringon alle huolettomaan elämään." Jotain tohon suuntaan sanoin Tinski ja sitä jäinkin sitten itsekseni pohtimaan - tossahan on perää. Sitä tarvii aina aika-ajoin muistutuksen siitä miten onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Mulla on siisti sisätyö, nasta asunto, ihania ystäviä ja ainakin 300 aurinkoista päivää vuodessa.
Okei joo, tottakai Maltassakin on ne varjopuolensa. Kun mikään ei toimi (sähkökatkos kerran kahessa viikossa, luvattu pinkoodi pankkikorttiin on kuukauden myöhässä ja meinaat jäädä auton alle vähintään kerran viikossa), oot myöhässä itsestäsi riippumattomista syistä ja vaatteet hikoo ihoon kiinni tulee pakostakin ikävä Suomea. Niin se kuitenkin menee, että jos ulkomaille muuttaa niin tulee oppia elämään maan tavoilla. Vaikka tää wannabeEUmaa ottaakin välillä pattiin niin tulee muistaa että itepähän mä oon asuinpaikkani valinnu ja mitä mä mahdollisesti tekisin tän ajan Suomessa. Oon tajunnut että on ihan ok tehdä sitä miltä ittestä hyvältä tuntuu eikä pakottaa itteään yhteiskunnan luomaan "opiskele-työllisty-pariudu-teelapsia"-muottiin. Tiedän että munkin aika koulunpenkillä vielä koittaa, mutta sitä ennen yritän tällä elämänkoulun oppitunnilla kekata mikä ois se mun juttu. Aiemmin kauheksumani välivuodet onkin nyt mun mielestä varsin fiksu juttu ja mun lähtö Maltalle tähänastisen elämäni paras päätös. Eipä sitä vielä vuosi sitten olisi uskonut että täällä sitä vielä ollaan vuodenkin päästä.
Muutettiin toissapäivänä uuteen kämppään ja tää on kyllä aikamoinen kartano - kuvia luvassa myöhemmin. Yhet mun parhaimmista maltakamuista, Ida ja Taru teki comebackin joten meiän T.I.S.S.I.T -posse on koossa taas, joten voin luvata että pian raikuu taas Titanic Corksissa. Yksin tulin mutta nyt ympärillä on joukko tärkeitä ihmisiä jotka auttaa jaksamaan huonoinakin päivinä.
Tiedän että talven tullen tunnelma vähän laskee, joten nyt täytyy nauttia näistä yleensä varsin stressittömistä päivistä ja ladata akkuja tuota kolme kuukautta kestävää talvea varten.
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Idrott - mat för min själ
I dag tänkte jag att skriva en av mina favorit grejer just nu - idrott.
Efter att hade slutat gymnastik och den loj sommaren (den sista sommaren) bestämde börja idrotta igen. På första gången i en lång tid borde man hitta någonting annat istället gympan. Jag har absolut inte alltid tyckt om att springa men jag visste att om jag börjar det igen och fortsätter någon tid, kan jag lära mig att njuta av det igen (jag brukade att löpa mer några år sedan). De första gånger var tortyr men småningom blev det bättre och snart kunde jag springa långare resor.
Förran julen deltog jag i en löpning tävling som var 17.5 kilometer lång. I början av hösten kunde jag inte ha tänkt att jag kunde göra det - men tydlingen man kan utvecklas. Efter den resan bästämde jag utfordra migsjälv och så anmälde jag till halv maraton (det var ganska roligt därför när jag började att löpa och kunde springa typ 5km skojade jag med mitt host familjen att "ju jag ska springa en halv maraton")
Jag hade redan hittat en grup som brukade att löpa i varje onsdag och en grup som tränade också annat fysik så jag hade människorna runt mig som hejade mig att träna. Att springa var en sätt för mig att kunna glömma alltid annat och ge tid bara för digsjälv. Även om då och då var jag inte så ivrig att springa hade jag tillräckligt motivation fortsätta och fortsätta när jag visste att jag måste springa 21 kilometer i slutet av Februari.
Men livet är alltid schyst och i samma veckan var den maratonen blev jag hemsk sjuk. Jag hoppades att bli bättre men äntligen måste jag skippa hela tävlingen. Ni kan bara föreställa hur känns det när du har tränat till ditt gål många månader men du måste bara lägga i sängen och titta på foton från där.
Den hände i Februari men den dålig tur slutade inte. Altså, jag ju blev frisk men snart var jag sjuk igen och det forsätte nästan två månader. Typ vecka som frisk och en vecka sjuk igen. Däremot kunde jag inte få den samma kondis som jag hade före maratonen och det är inte ens en mirakel att jag tappade min motivation att springa.
Men grejen är att om jag idrottar inte, min huvud nästan exploderar för allt övertänkning så måste jag ha någonting so använda mitt exta energi. Då började jag att gå på gymmet och försökte också att springa då och då även om jag kunde inte njuta av den på samma sät än tidigare. I sluten av Maj deltog jag i Grid som är 15 kilometer löp med olika barriären. Jag hade springat inte tillräckligt för den resan men var ju stolt över mig att jag dog inte haha.
Just nu har jag hittat motivation för träning igen och på riktigt älskar vad jag gör - gymmet, löpning, yoga, bakträning eller gymnastik. Två veckor i Finland utan träning lärde mig att om jag är för länge tid utan att idrotta ska jag "lose my mind" liksom.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)